Lukupiiri

Lukupiirin seuraava etäkokoontuminen on tiistaina, 14. tammikuuta 2025 klo 18.00.

Ensi kerralla keskustelemme seuraavista kirjoista

• Kerstin Ekman: Suden jälki
• Paula Sankelo: Katoava jää
• Raija Järvinen, Panu Halme ja Kerttu Kotakorpi: Kuura ja Pyry

Jos kiinnostaa tulla mukaan, laita viesti harkosen.paivi at gmail.com

Kokoonnumme etänä, koska lukupiirin jäsenet ovat sekä pääkaupunkiseudulta että sen ulkopuolelta. Etäkokoontumisessa on sekin hyvä puoli, että osallistuminen onnistuu kotoa, mökiltä ja kylästä tai vaikka kävelylenkiltä.

Kaikista lukemistamme kirjoista on luettelo viimeisimmän tapaamiskerran alla ja lukupiirin arvio kirjasta löytyy tämän jälkeen (tapaamiskerran n:o kirjan nimen perässä).

28. tapaaminen 19.11.2024

Ville-Juhani Sutinen: Hajonneen maailman käyttöohje

Onko maailma ollut joskus ehjä? Milloin se on hajonnut? Mitä kirja yrittää kertoa? Alaviitteenä otsikolle on: Kuinka oppia elämään rikotussa ympäristössä ja rakastamaan sitä…

Tietokirja-Finlandialla 2022 palkitun Sutisen kirjaa lukiessa syntyy runsaasti ajatuksia, mikä on kiinnostavalle kirjalle ominaista. Ihan aluksi lukupiiriläiset olivat miettineet, mistä ihmeestä tässä oikein on kysymys. 

Kun kirjaa lukee, selviää, että kyse on ihmisten kyvystä sopeutua ja sopeutua uudelleen maapallon muuttuneeseen tilanteeseen, joskin kitisten ja välillä raivoten, sotien tai tuhoutuen. Ihminen aiheuttaa maapallolle suurempia ja suurempia muutoksia, jotka eivät useinkaan ole parempaan. Näitä muutoksia on niin paljon, että aikakauttamme on ruvettu – kiistellysti tosin – kutsumaan antroposeeniksi, viimeisimmäksi maapallon geologiseksi epookiksi, joka alkoi teollistumisen aikoihin 1800 – 1900 -luvuilla ja jonka aikana kuudes joukkosukupuutto on kiihtynyt.

Kirja on varsinainen runsauden sarvi ja kirjoittajan mittakaava vaihtelee: välillä on henkilökohtaisia aistimuksia ja muisteluita sienimetsästä, sammakonkudun tutkimisesta, juoksulenkistä, omasta repusta ja hedelmöityshoidoista, välillä ollaan Hollantia suojaavan valtavan padon harjalla, Islannin laavakentillä tai Väli-Amerikassa Tikalissa tutkimassa mayojen hylkäämää rauniokaupunkia. Kalifornian luontoa ja ihmisen elämää niemellä kuvataan neljän elementin kautta: tuli, ilma vesi ja maa. Selviää, kuinka suuresti ihminen on vaikuttanut luontoon ja olosuhteisiin. Riittääkö vesi, kun sitä keinotekoisesti siirrellään, mikä on tulen osuus luonnolle ja ympäristölle, kun ilma lämpenee ja vesi vähenee, millaista on elää entisen kaatopaikan päällä, kun maata ei muuten riitä?

Lukupiiriläiset kertoivat ristiriitaisista tunteistaan kirjaa lukiessa:

• miksei saisi kaivata luonnolliseen vanhaan metsään? Miksi se olisi muka romantiikkaa? Miksi pitäisi tyytyä avohakattuun ja myllättyyn talousmetsään? Eikö ekosysteemeillä muka ole väliä?
• onko kirjan kuva välillä liiankin toiveikas? Miten pitkälle pitää vain sopeutua luontokatoon tai ilmaston lämpenemiseen?
• helppoa on – ainakin vielä – meidän länsimaalaisten miettiä sopeumista, mutta eikö meidän pitäisi olla huolissamme niistä, joita ilmastonmuutos jo nyt murjoo kovalla kädellä?

Kirjassa on myös kiinnostava luku tärkeästä sopeutumisen alueesta: lihattoman lihan valmistuksesta ja suomalaisessa yrityksessä tehtävästä tuotekehittelystä. Vaikka tietämys lihansyönnin aiheuttamista ongelmista ilmastolle, ympäristölle, tehotuotetuille eläimille ja yksilölle lisääntyy kaiken aikaa, suuri osa ihmisistä ei tunnu välittävän asiasta lainkaan.  Meidän lihammehan tulee Piippolan vaarin tilalta, jossa eläimet onnellisina elelevät ja kuolevat vanhuuteen, kuvailee Sutinen. 

Osa lukupiiriläisistä olisi toivonut tekstin tiivistämistä, osaa taas kiinnosti omakohtaisuus ja arjen näkökulma. Osa mietti, onko tarkoituskin kärjistää ja  provosoida, saada aikaan pohdintoja ja joillekin kirja kuului sarjaan “Kirja, joka muutti elämäni”.

Useimmat kiittelivät vauhdikasta ja mukaansa tempaavaa tekstiä. Kuvaukset eri puolilta maailmaa houkuttivat etsimään tietoja kirjassa esitellyistä paikoista. Eikä tarvitse itse matkustaa ympäri maailmaa, kun kirjan avulla saa niin hyvän käsityksen, millaista missäkin on!

“Kirjasta  nousi voimakkaasti ajatus, kuinka kaikki vaikuttaa kaikkeen. Luonto ja kulttuuri eivät ole erillisiä, vaan kytkeytyvät toisiinsa monin eri tavoin. Tämä ei tosiaankaan ole mikään helppo juttu, kun yrittää elää tässä rikkinäisessä maailmassa, jossa ilmastonmuutos tapahtuu vääjäämättä ja niin hitaasti, että se ei herättele ihmisiä samalla lailla kuin jokin äkillinen katastrofi”, kuvasi eräs lukupiiriläinen.

Heli Laaksonen: Luonnos. Eräänlaisia esitelmiä.

Kirjan lukeminen toi hyvää mieltä, tietoa ja oivalluksia. 

Heli Laaksonen on poiminut luonnosta kasveja, eläimiä, ilmiöitä, säätiloja. Hän kuvailee niitä persoonalliseen tapaansa, kertoo yllättäviäkin tietoja ja leikkii sanoilla, nimillä.

Kaikesta huokuu kunnioitus luonnon ilmiöitä ja sen ihmeitä kohtaan. Kirjaa on lisäksi hauska lukea. Ensi kerta meni ahmiessa, mutta sen jälkeen kirjaa voi lukea nautiskellen kappaleen sieltä, toisen täältä aina, kun haluaa viettää hetken hyvässä seurassa. 

Heli Laaksonen on itse kuvittanut kirjan. Piirrokset täydentävät tekstiä lempeästi ja havainnollisesti.

Voisiko toimia iltasaduksi tai lukuhetkeksi lasten kanssa? Herättää kysymyksiä, keskustelua ja kiinnostusta luontoa kohtaan?

Meiltä ilmastoisovanhemmilta kysytään usein, voiko joukkoon tulla, vaikkei lapsenlapsia olekaan. Totta kai voi!

Luvun “Lisääntyminen” viimeisiä rivejä lukiessa nousee pala kurkkuun. Miten kauniisti Heli Laaksonen lohduttaa, kun jälkikasvun puuttuminen mietityttää:

“Elämän jatkuminen on elämä itse.

Mutta entä ellei idäkään,

ellei eliö monistu?

Onko elämällä ollut arvoa,

jos se loppuu omalle kohdalle?

Elämän antamista sekin,

ettei anna toisen kuolla.

Että on tuulen suojana kuin sammal seinässä,

painesiteenä valtimohaavassa,

makeana nauruna apeassa päivässä,

kipinävahtina yössä.

Että opettaa ojan ylityksen.”

Lukupiirissä käsiteltyjä lastenkirjoja (lue arviomme alla, suluissa tapaamiskerran n:o):

Jenni Erkintalo & Reka Kiraly: Ystäväni puu – Lasten oma tietokirja (22.)

Laura Ertimo – Mari Ahokoivu: Ihme ilmat – miksi ilmasto muuttuu (1.)

Christiane Dorion, Gosia Herba: Eläinten keksinnöt (14.)

Pirjo Havia – Viktor Amoussou: Meren maha on kipeä (1.)

Tove Jansson: Muumipappa ja meri (oikeastaan aikuisten kirja, 27.)

Tuula Korolainen: Sara ja kadonneet sateet (1.)

Mauri Kunnas: Kuka kaappasi auringon (7.)

Johanna Lumme: Viidakon väki ja versova kapina (15.)

Mikko Pelttari: Näkymätön myrsky (2.)

Zoë Tucker: Rohkea tyttö ja jättiläiset (1.)

Mato Valtonen: Jääkarhu Patrick ja operaatio Tassunjälki (1.)

Lukupiirissä käsiteltyjä tietokirjoja(lue arviomme alla, suluissa tapaamiskerran n:o):

Suvi Auvinen: Lihan loppu (11)

Katja Bargum, Heikki Helanterä: Suuri suomalainen muurahaiskirja (12.)

Kaarina Davis: Linnunlaulua ja varoitushuutoja (25.)

Johan Eklöf: Maailma ilman pimeää (13.)

Jane Goodall, Douglas Abrams ja Gail Hudson: Kirja toivosta (17.)

Marjo Heiskanen: Yhteen hiileen (4.)

Christer Lindholm: Kun maailma ei riitä (27.)

Iiris Kalliala & Kaj Hypén: Haapa – Ekosysteemin avainlaji (26.)

Marja Katajavuori: Valas lasimaljassa (20.)

Juha Kauppinen: Heräämisiä – kuinka minusta tuli luonnonsuojelija (7.)

Juha Kauppinen & Janne Toriseva: Korvaamattomat (24.)

Juha Kauppinen: Monimuotoisuus (5.)

Johanna Kohvakka & Liisa Lehtinen: Hyvä, paha muovi (18.)

Kerttu Kotakorpi: Suomen luonto vuonna 2100 (4.)

Bruno Latour: Matkalla Maahan – Politiikka ja uusi ilmastojärjestys (16.)

Andri Snaer Magnason: Ajasta ja vedestä (8.)

Hanna Nikkanen (toim.): Hyvän sään aikana (3.)

Patrik Ouředník: Europeana – 20. vuosisadan lyhyt historia (17.)

Panu Pihkala: Mieli maassa (2.)

Mari Pihlajaniemi: Olipa kerran Pohjola (15.)

Marcus Rosenlund: Sää, joka muutti maailmaa (10.)

Marcus Rosenlund: Pieni suuri elämä (19.)

Sakari J. Salonen: Viisi maailmanloppua (15.)

Ella Vihelmaa: Vähemmän on enemmän (6.)

Lukupiirissä käsiteltyä kaunokirjallisuutta

(lue arviomme alla, suluissa tapaamiskerran n:o):

Jean Giono: Mies, joka istutti puita (20.)

Pauliina Haasjoki: Himmeä sininen piste (10.)

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä (13.)

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset (22.)

Juha Itkonen: Kaikki oli heidän (18.)

Jukka Itkonen: Viisi vuodenaikaa (12.)

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (4.)

Tove Jansson: Muumipappa ja meri (27.)

Eeva Kilpi: Animalia (6.)

Koskinen JP: Hukkuva maa (16.)

Anni Kytömäki: Margarita (8.)

Heli Laaksonen: Luonnos. Eräänlaisia esitelmiä. (27.)

Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri (11.)

Maja Lunden: Sininen (3.)

Richard Powers: Ikipuut (5.)

Emma Puikkonen: Musta peili (9.)

Jenni Räinä: Suo muistaa (14.)

Helena Sinervo: Kirkasta ja välähtelevää (26.)

Olli Sinivaara: Puut (19.)

Ville-Juhani Sutinen: Hajonneen maailman käyttöohje (27.)

Henriikka Tavi: Joulukuu (9.)

Iida Turpeinen: Elolliset (24.)

Virpi Vairinen: Antiluuppi (25.)

27. tapaaminen 1.10.2024

Tove Jansson: Muumipappa ja meri ilmestyi vuonna 1965 muumikirjojen toiseksi viimeisenä. Osa meistä oli lukenut sen lapsena, mutta tulimme lukupiirissä tulokseen, että se on huomattavasti antoisampi aikuiselle, oikeastaan aikuisten kirja.

Ihastusta lukijoissa herättivät kirjan upeat luontokuvaukset, kaunis kieli ja soljuvat lauseet, joita piti lukiessa pysähtyä kuuntelemaan.

Kirja on lukupiiriläisten mielestä selviytymistarina, perhedynamiikan ja yksilön kehityksen kuvaus, ja samalla meren ja luonnon itsenäisyyden toteamus. Yksilöt voivat vaikuttaa vain luonnon ja meren antamissa rajoissa eikä niitä voi koskaan hallita kokonaan.

 Muumipapalla on tarve olla perheen johtaja, suojelija ja uuden löytäjä. Muumilaakso on jätettävä taakse, koska hänellä on unelma elämästä pikkuruisen saaren majakassa keskellä merta. Majakkasaaressa asuminen tuottaa Muumipapalle pettymyksiä, mutta silti hän yrittää löytää itselleen jotain merkityksellistä tekemistä, pohdiskelee ja tuntee usein olevansa tarpeeton.

Lukupiirissä syntyi keskustelu 60-luvun muuttoliikkeen seurauksista, kun monet suomalaiset joutuivat jättämään maaseudun tutut maisemat ja toimet ja muuttivat lähiöihin tai Ruotsiin. Usein miehet kokivat olevansa tarpeettomia, kun kotona ei ollutkaan perheelle tärkeitä ns. “miesten hommia”. 

Muu muumiperhe seuraa mukana enemmän ja vähemmän innostuneina.

Muumimamma luovii muiden perheenjäsenten tunnetilojen välillä ja yrittää sopeutua tilanteeseen. Puutarha syntyy maalauksina majakan seinille.

Muumipeikko käy öisin meren rannalla toivoen kohtaavansa ihailemiaan merihevosia ja yrittää turhaan tehdä tuttavuutta niiden kanssa. Öisissä kohtaamisissa Muumipeikko saa uudenlaisen yhteyden Mörköön, joka on seurannut muumiperhettä majakkasaarelle. Mikä on Mörön merkitys Muumi-kirjoissa, pohdittiin? Tuoda elämän synkkä puoli näkyviin, pelotella lapsia?

Pikku Myy on oma itsensä majakkasaarellakin. Hän tarttuu toimeen ja tekee, mitä haluaa ja mikä kiinnostaa eikä haikaile turhia. Kuten:

Muumipeikolla on tarve hakea itselleen oma tila, jossa rauhassa mietiskellä. Kun sopiva paikka löytyy, Muumipeikko kertoo Pikku Myylle paikkaa häiritsevistä pisimuurahaisista. Pikku Myy hävittää ne kaatamalla paloöljyä niiden päälle. Muumipeikon kauhistuessa Myy toteaa: “Sinä tiesit koko ajan täsmälleen, mitä minä tekisin. Tiesit, mutta et tahtonut minun puhuvan siitä. Sinä petät itseäsi.”

Miten osuva kommentti! Näinhän meistä monet suhtautuvat ilmastonmuutokseen; ei puhuta, ei haluta tietää.

Lopulta muumiperheen avustuksella majakanvartija löytää itsensä ja majakka syttyy.

Christer Lindholm: Kun maailma ei riitä – ekologinen kestävyysvaje & talouskasvun rajat

Kyseessä ei ole vuoden 1999 James Bond -elokuva vaan suomalaisen taloustieteilijän Christer Lindholmin kirjoittama tiivis katsaus kestävästä taloudesta, maapallon rajoista ja sen resursseista.

“Ahkerina kuin pienet muurahaiset / me maailmaa tuhotaan

Jos joku meiltä jotain ottaa pois / nyrkit pystyssä uhotaan

Juokse, juokse ihminen / on sulla kiire kuluttaa

Ja kun on kaikki varat kulutettu / on aika taputtaa”

                    (Haloo Helsinki, “Lady Domina”)

Kirja esittelee ensin vuonna 1972 ilmestyneen Rooman klubin Kasvun rajat -raportin. Jo siis yli 50 vuotta sitten ilmaistiin tieteentekijöiden huoli kiihtyvästä teollistumisesta, nopeasta väestönkasvusta, laajasta aliravitsemuksesta, uusiutumattomien luonnonvarojen ehtymisestä jä ympäristön huononemisesta. 

Luonnonvarojen riittävyydestä ei taloustieteessä ole aiemmin juurikaan kannettu huolta, mutta nykyisin asiaa ei enää pitäisi jättää ajattelun ulkopuolelle – eikä jätetäkään, kommentoivat lukupiiriläiset. Niin monta hälytysmerkkiä on näkyvissä, että moni isokin yhtiö on ymmärtänyt – jopa poliitikkoja aktiivisemmin – tuoda vastuullisuutta mukaan tuotannon suunnitteluun.

Kirjassa käydään läpi vapaakauppaa, globalisaatiota, öljyriippuvuutta, metallien riittävyyttä, ylikulutusta ja talousjärjestelmien vaikutusta ekologiseen kestävyyteen. Teksti on monimutkaisesta aiheesta huolimatta lukupiiriläisten mielestä helppolukuista ja selkeää.

Kiinnostavaa tietoa on paljon kuten esim.:

• energian tuotannosta on edelleen 80 % peräisin fossiilisista polttoaineista
• globaali fossiilisten polttoaineiden kulutus 

• • v. 1950  n. 20 000 terawattituntia TWh
  • 1970-luvulla n. 60 000TWh
  • v. 2021  n. 125 000 TWh

• energian hankkiminen kuluttaa yhä enemmän energiaa:

• • 1930-luvulla yhden öljytynnyrin tuottamalla energialla voitiin pumpata yli sata tynnyriä öljyä (EROI-arvo yli 100), 2000-luvulla luku on n. 20
  • nykyisin tuulivoiman EROI-arvo on suurempi kuin öljyn ja maakaasun 

Tietoja löytyy maa- ja metsätalouden globaalista kestämättömyydestä, tärkeistä metallivarannoista sekä siitä, kuinka tuotannon globalisaatio ja vapaakauppa vaikuttavat yhteiskuntaan eri puolilla maailmaa.

Tästä kaikesta syntyi lukupiirissa vilkasta keskustelua.

Kaikkien tietojen perusteella on selvää, että nykymenolla maailma ei todellakaan riitä. Joillekin meistä tuli pessimistinen olo, mutta osa kuitenkin halusi nähdä toivon pilkahduksen. Keinoja on, kunhan niihin vain tartutaan. Keskustelussa sivuttiin YLEn Kerttu ja Markku – toivoa etsimässä -ohjelmaa, joka sisältää toivon lisäksi paljon hyvää tietoa.

Kun maailma ei riitä -kirjan kirjoittaja ehdottaa siirtymistä pääomakeskeisestä globalisaatiosta ihmiskeskeiseen glogalisaatioon, oikeudenmukaisempaan talousjärjestelmään. Esimerkkinä tästä on Donitsitalous (www.donitsitalous.fi), jossa itse donitsi on ihmiskunnalle turvallinen ja oikeudenmukainen tila. Donitsin ulkoreuna on ekologinen katto tai raja, jota ei voi ylittää aiheuttamatta vakavia, jopa peruuttamattomia vahinkoja maapallon ekosysteemille. Donitsin sisäpuolella ovat ne, joilla ei vielä ole riittävästi resursseja perustarpeidensa tyydyttämiseen.

Kapitalismista ehdotetaan kirjassa siirryttävän terveeseen markkinatalouteen, joka huomioi maapallon rajat. Taloudellinen yhteistyö, oikeudenmukainen ja ekologisesti kestävä kauppapolitiikka, verotuksen progressiivisuus ja investointien sääntely voisivat viedä kestävään suuntaan.

Kirjoittaja ei ole kovin optimistinen sen suhteen, että poliittiset päättäjät ryhtyisivät ponnekkaasti toteuttamaan kirjan ehdottamia uudistuksia, mutta toivoo, että valistuksen henki, usko tieteen ja tekniikan voimaan voisi yhä olla voimissaan.

Muuten käy kuin kirjailijan siteeramassa Haloo Helsinki/Lady Domina -sanoituksessa:

“Mut jossain täällä maapallon päällä on luonnon oma Lady Domina

Se palloaan ja päätää pyörittelee ja miettii, “ei saatana””

26. tapaaminen 22.5.2024

Iiris Kalliola & Kai Hypén: Haapa – ekosysteemin avainlaji

Ilmastoisovanhempien lukupiirissä tänään upea kirja!

Olimmepa onnekkaita! Iiris Kalliola oli mukanamme kertomassa kirjastaan, joka on oikea aarreaitta tavalliselle metsässä kulkijalle. Kirjassa kuvataan haavan elinkaari ja merkitys muulle luonnolle sen kaikissa elinvaiheissa. Kuvat ovat Kai Hypenin, palkitun luontokuvaajan, joka kertoo kirjassa myös kokemuksistaan kuvaustilanteissa.

Kirja on mitä parhain katselu-, selailu- ja kahvipöytäkirja, johon voi uppoutua pitkäksikin aikaa.

Kaikki tunnistavat haavan havisevat lehdet. Haapa voi muodostaa laajan kasvuston, sillä sen juuret leviävät laajalle. Yhdellä haavalla voi olla monta runkoa. Saman yksilön rungot voi erottaa lehtien värin mukaan syksyllä, kun ne ruskan tullen muuttavat väriä samassa tahdissa.

“Etenkin kesäiltaisin haapojen ympärillä on tapahtumia tauotta. Siellä saattaa lyllertää siili, rapistella rastas, mennä vikistää päästäinen tai myllätä kontiainen. Haapojen juurella vietetään häitä, paritellaan, munitaan ja käydään armotonta kilpailua resursseista.

Kasvinsyöjät lähtevät liikkeelle imeskelemään, pureskelemaan, raastamaan, järsimään, jyrsimään ja jyystämään. Selkärangattomat pedot … vaanivat, jahtaavat ja pyydystävät saalista, joka … pakenee, väistelee, harhauttaa ja piilottelee.”

Haapoja on Suomen metsien puustotilavuudesta alle kaksi prosenttia, mutta siitä riippuvaisia eliöitä on yli 200, joista puolet on hyönteisiä ja muita selkärangattomia. Muita haavan seuralaislajeja on noin tuhat. Ne käyttävät haapaa mm. ravintona, kasvualustana, saalistus-, lisääntymis- tai pesäpaikkana ja voivat olla jäkäliä, sieniä, sammalia, kääpiä, hyönteisiä, jyrsijöitä, hirvieläimiä, lintuja, näätiä ja liito-oravia.

Kirjassa tutustuu haavan lisäksi mm. hapsijäärään, haavankultajäkälään, hurmehiippoon, etanahaiskiaiseen, lattakääpään, oliivinastakkaan, korukeräpallokkaaseen, hapsenkakkiaisiin, impikääpiökoihin ja lattatylppöön.

Haapaa voidaan käyttää monin tavoin. Lehtikerput ovat edelleen karjan ja hevosten mainiota talviravintoa. Haapaa käytetään mm. laudepuuna, tulitikkumateriaalina, kuitupuuna ja murtumakipsin ainesosana sekä kattopaanuina. Se ei ole enää metsän riesapuu vaan on edellytys luonnon monimuotoisuuden säilymiselle.

Kirjan syntyyn liittyy kovakuoriainen nimeltään punahärö. Se elää vain haapapuussa. Punahärö on puolentoista sentin mittainen, vikkeläjalkainen ja punaisen korea ja on saanut nimensä pikajuoksija ja ylimetsänhoitaja Lauri “Pippuri-Lasse” Härön (1899 – 1980) mukaan. Punahäröä on viime aikoina tavattu vain Evolla ja Kuhmoisissa, koska haapojen ja haavikkojen määrä Suomessa on merkittävästi vähentynyt.

Haapa oli myös tärkeässä osassa Tapio Rautavaaran voittaessa jousiammunnan maailmanmestaruutta v. 1958. Poppelien latvuksien liikkeistä hän tiesi, milloin kannatti päästää nuoli lentämään.

Iiris Kalliolan vinkistä turvauduin tekoälyyn ja kysyin, mitä tarkoittaa haapafilosofia. Kas tässä:

“Haapafilosofia on suomalaiseen kulttuuriin ja elämänasenteeseen liittyvä käsite, joka kuvaa luonnonläheistä, rauhallista ja yksinkertaista elämäntapaa. Haapa symboloi suomalaisille perinteisesti kestävyyttä, luonnonläheisyyttä ja yhteyttä luontoon. Haapafilosofian ydinajatus onkin usein luonnon kunnioittaminen, ekologisuus, kestävä kehitys ja elämän yksinkertaistaminen.

Haapafilosofia sisältää usein myös ajatuksen tasapainosta ja harmoniasta, sekä yhteydestä omaan itseen ja ympäröivään maailmaan. Se kannustaa elämään hetkessä, nauttimaan pienistä asioista ja löytämään kauneutta yksinkertaisuudesta. Haapafilosofian kannattajat pyrkivät usein vähentämään kulutustaan, liikkumaan luonnossa, valitsemaan ekologisia vaihtoehtoja ja arvostamaan lähiruokaa.

Haapafilosofia voi näin ollen toimia myös inspiraationa ja ohjenuorana kestävämmän ja tasapainoisemman elämäntavan löytämisessä.”

Helena Sinervo: Kirkasta ja värähtelevää

Kirjan pääosassa on muovi. Miten siitä voikin kirjoittaa noin kiinnostavan, ihmisläheisen, muistoja herättävän ja nykymaailman tilaa kuvaavan tarinan?

Juoni kulkee ketjuna kirjan henkilöstä toiseen ja herättää henkiin 1960-70 lukujen vaihteen maailman kaikenikäikästen silmin. Kaupasta ostetaan sitruunasoodaa ja nallekarkkeja, maitoa kannuun tai muovipusseissa. Aurinko valo on kirkasta ja välhtelevää. Se välähtelee kiiltävien ja uusien muoviasioiden pinnalla ja luo turvaa ja luottamusta.

Lukupiiriläiset kertoivat palanneensa lapsuuden ja nuoruuden muistoihinsa ja mieleen oli tullut vahvasti sen ajan ilmapiiri ja elämä. Tunnistimme kaikki uskon parempaan tulevaisuuteen, kasvuun ja kehitykseen. Miten kauppoihin tuli uusia asioita, leluja ja kotitaloustarvikkeita, uusia herkkuja, muoti muuttui, aurinko paistoi, hiekka pölisi, autojen sisustus tuoksui, maitopussimattoja virkattiin ja menestys oli tavallisenkin tallaajan mahdollista saavuttaa. Tutut tavaramerkit vilahtelivat arjen kuvauksissa ja tekivät muistot eläviksi.  

Ensimmäistä jaksoa lukiessa miettii, miten tarina jatkuu ja kaartaa nykypäivään. Ja heti kirjan toisen jakson alussa ollaankin 2010-luvulla, Tuomarinkylän kartanolla ja sen peltojen ohi virtaavan Vantaajoen rannalla. Kaljakellunta on käynnissä ja joella kelluu erilaisia seurueita erilaisissa kelluvissa, yleensä muovisissa lautoissa ja veneissä. Jälki joen rannoilla on karmeaa: tyhjiä sipsipusseja, muovikasseja, pulloja, eineskääreitä ja seuraavana aamuna hylättyjä kelluntavälineitä, ulostetta, virtsanhajua. 

Tarina jatkuu edelleen, nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin, taas ketjuna henkilöiden elämästä toiseen. Paljon on tapahtunut, muovi on edelleen kaikessa mukana, mutta nyt sen käyttöä – ainakin välillä – arvioidaan uusistakin näkökulmista.

Sitten eräs kirjan henkilöistä tapaa sattumalta vanhan koulukaverinsa Helenan ja pitkien viestinvaihtoketjujen jälkeen – korona kun edelleen vaikeuttaa elämää – syntyy idea romaanin kirjoittamisesta.

“- Oletko sinä vielä siellä? Reetta chattasi.

– Olen.

– Sinun ei tarvitse olla minusta huolissasi.

– Eikö varmasti?

– Ei. Minulla on zen, minun harjoitukseni. Se palauttaa minut aina todellisuuteen, yhteyteen toisten olioiden kanssa. Me emme ole erillisiä, tuo mänty tuossa ikkunan takana ja minä.

– Sekö sitten ratkaisee kaiken? Yhteys?

– Ei. Mutta se tekee minut onnelliseksi, vaikka aika ajoin olisin turhautunut ja epätoivoinen. Kaikki on silloin okei. Vaikea selittää. Se pitää vain kokea.

– Kirjoittaminen on minulle jotain tuollaista. Kirkasta ja värähtelevää. Ainakin välillä.

– Kirjoita romaani muovista! Kirjoitathan?”

Ja kannatti kirjoittaa, ehdottomasti!

Kun muovi saapui Suomeen, kaikki hurmaantuivat – sitten sen petollisuus alkoi selvitä – Taide | HS.fi

25. tapaaminen 3.4.2024

Antiluuppi ei lukemalla kulu. Upea, oivaltava runoteos, joka innostaa lukemaan runoja enemmänkin.

Tarina Kettumetsän kohtalosta, kun vain pääsee alkuun.

Virpi Vairinen: Antiluuppi

“Lue runo kahdesti ääneen, ensin saadaksesi selville sen muodon ja sitten ymmärtääksesi sisältöä”, kertoi Matti heti kirjan käsittelyn aluksi. Hyvä ohje! 

Virpi Vairisen Antiluuppi aukeaa aina uudelleen lukukerta toisensa jälkeen. 

Upeita kielikuvia ja mielleyhtymiä, kuivaa huumoria, viekoittelevia sähköpostiviestejä ties mistä päin maailmaa, paljon antoisaa ajateltavaa. 

Harmi, ettei runoilija itse ennättänyt kanssamme keskustelemaan ja kertomaan runojensa taustoista, mutta läheetti meille etukäteen viestin:

“Luin Antiluuppia varten paljon eri alojen teoksia antropologiasta sosiologiaan ja poliittiseen filosofiaan. Ajatuksena oli tutkia, miten luoda runollisia maailmanselityksiä. Katselin sivujanne ja lukulistamme risteävät myös hauskasti. Latourin Matkalla Maahan oli keskeinen Antiluupin planetaarisuus-suhteen ratkomisessa, kysymyksessä siitä lähteäkö (eli hyväksyäkö ajatus että planeetta on pilalla ja ihmiskunnan tulevaisuus avaruudessa) vaiko jäädä, ja onko se todellinen kysymys lainkaan ja mitkä sen eettiset ja ihmisyyden ymmärtämiseen liittyvät seuraukset ovat. Patrik Ouředníkin Eurooppaa käsittelevä kirja taas oli sysäys Antiluupin Eurooppaa käsittelevälle runolle, ei sisällöllisesti mutta sukupuolinäkökulmasta, että jos mies voi noin vain kirjoittaa Euroopan historian kaunokirjallisena muodollisena kokeiluna, miksei sitä voisi itsekin omalla tavallaan tehdä.”

Tässä muutamia esimerkkejä Antiluupin ajatuksia synnyttävistä runoista:

Runo hiekasta, sen liikkumisesta ja kuskailusta, industry-scale, häviämisestä, sen käytöstä eri paikoissa, eri materiaalinen osana, murenemisesta, sen kulkeutuminen pölyksi olkapäälle toi lukupiiriläisten mieliin monia hiekkkakokemuksia: Abu Dhabin rakentaminen, maailman tuleva hiekkapula, hautausmaan hiekka, hiekkalaatikon hiekan mystinen häviäminen vuoden parin jälkeen, hiekka kengässä, reikä sukassa, liukkauden torjunta, kivimurskaamot, hiekkaranta…

Toinen vaikuttava pitkä runo on “kun osa ihmisistä päätti jäädä paikalleen”, ihmisen liikkumisesta historian kulussa, rinnastuksia liikkumisen hyväksyttävyydestä tai sopimattomuudesta, on oikeaa ja torjuttua vaeltelua.

Lyhyempiä runoja, oivaltavia mietteitä on kirjassa runsaasti. Koska emme ole kirjallisuuden ja runoiden tutkijoita, emme osaa tarkemmin analysoida, nautimme vain.

Antiluuppi ehdottomasti jatkoon! oli lukupiirin yhteinen mielipide. 

“aistit ovat vartioimattomia portteja

asioita tulee ja menee kaiken aikaa

on lumoavaa katsella olentoa

joka keskittyy

se on todellista

että ihminenkin näyttää joltain

vaikka ei keskittyisi itseensä

ei lakkaa olemasta

vaikka kuvittelee niin”

Kaarina Davis: Linnunlauluja ja varoitushuutoja

Kaarina Davis on asunut maalla, Hämeenkyrössä, vanhassa maalaistalossa 18 vuotta. Hän kirjoittaa, viljelee itselleen vihanneksia, marjoja, poimii sieniä ja marjoja ja elää mahdollisimman yksinkertaisesti luonnon mukana tarkkaillen ja ihastellen. Toisaalta kuluneina vuosina avohakkuut ovat lisääntyneet ja moni metsäalue on hävinnyt.

Kirja tarjosi lopulta uskomattoman ja jännittävänkin kuvauksen vanhan metsän kohtalosta ja metsän”hoidon” tilasta, kunhan pääsi lukemisen alkuun sirpaleisten päiväkirjahavaintojen viidakossa. 

Kaarina Davis kuvailee paljon pihapiirin ja metsän hauskoja, yksityiskohtaisia havaintoja. Olisipa ne koottu tarinoiksi variksista, muurahaisista, oravista, kottaraisista, kurjista! Niistä olisi tullut hienoja kuvauksia kunkin eläinlajin touhuista ja elämästä ihmisen pihapiirissä ja luonnon kierrossa. Lintujen pesintä, oravien ruokatottumukset ja kurkien kesä olisivat hahmottuneet paremmin kokonaisuuksiksi.

Mutta sitten alkaa tarina läheisen Kettumetsän kohtalosta ja kerronta tiivistyy. Kettumetsä on ollut paikoillaan vuosikymmenet koskemattomana. Aiempi omistaja oli arvostanut vanhaa metsää ja antanut sen kasvaa rauhassa suojapaikaksi kasveille ja eläimille. Nyt sitä uhkaa avohakkuu ja tieto tästä tulee naapurille, Kaarina Davisille, ihan sattuman kautta. 

Alkaa vaivalloinen metsän omistajan jäljitys, kun viranomaiset ja metsänhoitoyhdistys ei suostu tietoja antamaan. Omistajaksi paljastuu muualla asuva perikunta, joka loppujen lopuksi vähät välittää metsän suojelusta. 

Metsänhoitoyhdistyksen rooli mietityttää: miksi se ei ehdottanut perikunnalle suojelua. ELY-keskuksen mukaan kohde olisi kelvannut METSO-suojeluohjelmaan ja omistaja olisi saanut siitä korvauksen. Omistajien mielestä siinä ei ollut kuitenkaan mitään suojeltavaa, joten nurin vain koko metsä!

Lukupiiriläisten keskustelussa metsänhoitoyhdistyksen rooli ihmetyttää. Onko se olemassa puunjalostusteollisuuden raaka-aineen hankkijana ja voiton maksimoijana? Onko se lainkaan metsänomistajan asialla, jos se ei tarjoa omistajalle – usein tietämättömälle kaupunkilaiselle – kaikkia niitä vaihtoehtoja, joilla metsästä saisi tuottoa, myös taloudellista, ja hyötyä isommassa mittakaavassa: avohakkuun lisäksi eri tavoin käsiteltynä, suojeltuna, säilyvänä?

Kuulostaisi reilulta, jos metsänomistaja kysyisi naapuriltaan ennen suunnittelemaansa avohakkuuta, haluaako tämä lunastaa rajalta puukaistaleen puut, jotka sitten jätetään kasvamaan suojaksi naapurin ja avohakkuun väliin. Vähemmän työtä metsurille ja sama hinta metsänomistajalle. Puunjalostusteollisuus saisi kastaleen verran vähemmän puuta, siinäkö syy tylyyn toimintaan?

Kirja antoi lopulta paljon ajateltavaa, kunhan pääsi vauhtiin. Harmillista, että koko Kettumetsän tarinaa ei kirjan takakansitekstissä tai alkupuoliskolla lainkaan painoteta. Kärsimättömämmällä lukijalla voi jäädä koko tärkeä asia lukematta. Olisipa ollut kustannustoimittaja!

24. tapaaminen 14.2.2024

Ystävänpäivän tapaamisessamme ensimmäinen kirja oli 

Iida Turpeisen Elolliset

Kirja on erittäin suosittu ja pidetty, syystäkin.

Vaikka Stellerin merilehmä on noussut kirjan keskeiseksi puheenaiheeksi, on teemana kuitenkin ihmisen ja luonnon välinen suhde. 

Lukiessa selviää 1700-luvun luontotietämys, tutkijan halu hankkia tietoa tuntemattomista alueista  ja selväksi tulee (aiemmin?) yleinen käsitys, kuinka ihminen voi luonnon yläpuolelta omistaa luonnon ja sitä vapaasti käyttää.

Ei tiedostettu lajikatoa, tutkijoiden viattomuus uusien lajien ja alueiden edessä on ymmärrettävä. Vasta nykyihminen tietää riittävästi ymmärtääkseen olevansa yksi laji muiden joukossa ja alkaa vähitellen ymmärtää merkityksensä luonnon kulussa.

Kirjassa on kolme osaa. Ensimmäinen osa on aluksi kuin seikkailukertomus, jossa luonnonteiteilijä Georg Wilhelm Steller on Vitus Beringin johtaman tutkimusretkikunnan mukana tutkimassa merialuetta Amerikan ja Siperian välissä 1740-luvulla. 

Kun nälkäkuolema ja taudit verottavat miehistöä, ihmisiä pelkäämättömästä merilehmästä tulee pelastus. Retkikunnan jäänteet pääsevät palaamaan takaisin lähtösatamaan ja Steller jatkaa tutkimuksiaan erilaisista vastoinkäymisistä huolimatta.

Toisessa osassa kuvataan Alaskan kuvernöörinä 1800-luvulla  toimineen Hampus Furuhjelmin ja hänen vaimonsa Annan elämää Alaskan Novoarkangeliskissa. Elämä ei ole yksinkertaista ja helppoa. Tärkeässä osassa on kuvernaatin eläintieteellinen kokoelma, joka tarinan edetessä täydentyy Stellerin lehmän luurangolla. Sukupuutto on uusi, ihmetystä herättävä käsite.

Kolmannessa osassa palataan Helsinkiin ja luonnontieteiden tutkimiseen 1860-luvulta nykypäivään. Osassa tutustuu useisiin toimijoihin: piirtäjään, munakokoelman hoitajaan, professoreihin, lintusaaren suojelijoihin ja taas mukaan ilmaantuu myös Stellerin merilehmä. 

Iida turpeinen kuvaa hyvin tutkijoiden kaiken voittavaa intohimoa tutkittavaa aihetta kohtaan. Tutkimus vie mukanaan, vaikka olosuhteet ovat hengenvaaralliset, ympäristö vähättelevä tai rahavarat lopussa.

Kirja ei moralisoi oman aikansa ihmisiä, vaikka siinä mainitaankin useita ihmisen toimesta sukupuuttoon kuolleita lajeja. Tapahtumat kerrotaan osana aikansa näkemyksiä ja tietoa, joten voi hyvin kuvitella, että lukijakin olisi siinä ajassa ja tilanteessa voinut toimia samoin.

Ajankuva tuntuu pätevältä, eikä ihme, koska kirjoittajalla on ollut runsaasti lähdemateriaalia. Osoittelematta selviää elämän arvaamattomuus, naisen asema, suurvaltapolitiikka ja yhteiskunnan rakenteiden merkitys. 

Kirjan lopussa kirjailija kiittää kaikkia niitä lajeja, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon kirjan kirjoittamisen aikana. Lajeja on yhteensä 400. Pysähdyttävä luku.

Samasta aiheesta on ilmestynyt v. 2019 Aura Koiviston kirja Mies ja merilehmä, joka on Georg Wilhelm Stellerin elämänkerta ja kuvaus luonnon tutkimisesta 1700-luvulla.

Lukupiiriläisten mieleen tulivat kirjamme aiheesta myös Olli Jalosen Taivaanpallo ja Elizabeth Gilbertin Tämä kokonainen maailmani.

Elolliset-kirjaan ja kirjailijaan voi tutustua ylen Kulttuuriykkönen-ohjelmassa 

https://areena.yle.fi/1-66476125?utm_medium=social&utm_campaign=areena-web-share&utm_source=copy-link-share

Toinen kirjamme oli elävästi piirroskuvitettu Juha Kauppisen ja Janne Torisevan Korvaamattomat, joka sopii kiinnostavaksi tietokirjaksi sekä lapsille että aikuisille. 

Miksi susi on tärkeä? Entä surviaissääski ja haapa? Syntyvätkö tropiikin valkeat hiekkarannat kalojen kakasta? Mitä hyötyä kasveille on sarvikalkkarokäärmeestä?

Kirja kertoo maailman avainlajeista. Pölyttäjien merkityksen ekosysteemille tietävät kaikki. Ilman niitä ja monia muita hyönteisiä – ihmisille joskus vaivalloisia – eläminen tulee vaikeaksi.

Avainlajeja, joita kirja esittelee 29, voivat olla monet tutut eliöt.

Vaikka kirjassa on jonkin verran teoriaa ja määrittelyä, sopii se mainiosti lasten kanssa tutkittavaksi.

Kullekin lajille on varattu aukeama ja teksti on sijoitettu kauniiden ja tarkkojen piirroskuvien lomaan.

Kirjassa avainlaijt on ryhmitelty toiminnan mukaan:

• ekosysteemi-insinöörit
• ruokaa!
• kasvien auttajat
• pedot
• uusia näkökulmia, jossa esitelläään lajeja, joiden merkitys on esiintymisessä suurina ryhminä, avainryhminä sekä nostetaan esiin uusia näkymiä avainlajin käsitteeseen ja tutkimukseen 

Koska aiheen tutkimus kehittyy kaiken aikaa, kirjasta löytyy avainlajin määritellmä eri tavoin ilmaistuina:

“Avainlaji on laji, jolla on ekosysteemissä määräänsä suurempi vaikutus.” 

“… avainlajina pidetään lajia, joka kannattelee suurta osaa kokonaisuudesta.” 

”… lajeja, joilla on muita enemmän suhteita toisiin lajeihin.”

23. tapaaminen 9.1.2024

Hyvää uutta vuotta 2024!

Ilmastoisovanhempien lukupiirin tammikuun raportin kuvana on opaali. Selitys löytyy kirjaluetteloa tutkimalla.

Aloitimme uuden vuoden 2024 kertomalla toisillemme joulun aikana lukemistamme kirjoista – ympäristö- ja ilmastoaiheita niiden ei tarvinnut käsitellä. 

Olimmepa lukeneet paljon ja erilaista! Tässä suosittelemiamme lyhyi kuvauksin:

Iida Turpeinen: Elolliset

• Finlandia-voittaja, jota käsittelemme ensi kerralla tarkemmin

Benjamín Labatut: Maailman kauhea vihreys

• kertomuksia maailman johtavista tutkijoista ja tieteilijöistä, jotka ovat vastuussa esim. atomipommista, teholannoituksesta, myrkkykaasuista

Tuuli Orasmaa: Maaseudun tulevaisuus

• suomalaisista maanviljelijöistä tehty haastattelukirja, josta saa hyödyllistä tietoa maatalouden harjoittamisesta ja heidän elämästään nyky-Suomessa

Reetta Hänninen: Tulisydän – Maissi Erkon kiihkeä elämä

• kiinnostava elämäntarina, 1900-luvun alun Suomen ajankuvaa ja poliittisia vaiheita, Päivälehden historiaa

Mira Hulkkonen: Ilmasto-oivalluksia – kuinka ihmismielen supervoimat valjastetaan planeetan parhaaksi

• miksi tieto ei riitä ilmastotekoihin? Käsittelemme myöhemmin lukupiirissä.

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

• monien teemojen ja aikatasojen kiehtova kirja, myös Lapin ja saamelaisuuden historiaa 

Henriikka Tavi: Remu

• runoja koirasta, koirana, rakkaasta perheenjäsenestä, lapsettomuudesta

Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa

• käsittelee ihmisen suhdetta toisiin eläimiin

Elisa Aaltola: Puhe eläinten puolesta

• miten kieli vaikuttaa eläimiä koskeviin käsityksiin ja asenteisiin?

Risto Isomäki: Maailmanparantajan muistelmat

• onpa Risto Isomäki ollut monessa mukana!

Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi

• Finlandia-palkittu tietokirja luovutetulle alueelle jääneiden suomalaisten kohtalosta

Sinclar McKay: Berliini: Elää ja kuolla maailmanhistorian pyörteissä

• Euroopan 1900-luvun historian sydämessä, Berliinin ja sen ihmisten historia

Marja Kytömäki – Eeva-Riitta Piispanen: Pöytä puhtaaksi

• Kirja koostuu samaan aikaan eläkkeelle jääneiden kirjoittajien kirjeistä toisilleen, kun korona sotki suunnitelmat. Kirjassa on ajatuksia eläkkeelle jäämisestä ja ikääntymisestä. Eeva-Riitta Piispanen oli perustamassa Aktivistimummoja. 

Muutamia lauseita kirjasta:

• Vahvista ikäitsetuntoa: älä väheksy ikääsi, älä ihaile ikuista nuoruutta.
• Tavoitelkaamme edessä häämöttävää kultakautta, Grande Finalea.
• Hiljainen tieto tarttuu vai tarpeen tullen.
• Elämä venyy keskeltä kuin kuminauha.
• Elämänsiivous ei ole pelkästään poisheittämistä, vaan myös säilyttämistä.
• Perukirjaston kätköistä löytyy ajattelun aarteita.

Kirjassa mainitaan Marja Saarenheimon kirja Vanhenemisen taito, v. 2017: 

• Nuorekkaana pysyminen iästä riippumatta on kulttuurissamme vahva normi.

Englanninkielisiä ilmaisuja:

• GRAMPIES: Growing Retired Active Monied People In an Excellent State
• SUPPIES: Senior Urban Professionals
• ROPPIES: Retired Affluent Professionals
• WOOFS: Well-Off Old Folks
• OPALS: Older People with Active Life Styles
• YOLD: Young Old
• WHOPS: Wealthy Healthy Old People
• SEENAGERS: Senior Teenagers

Annie Ernaux: Vuodet

Annie Ernaux: Vapaus

Liza Marklund: Suonsilmä

Antti Ritvanen: Hyvää jatkoa homo sapiens

Martta Kaukonen: Terapiassa

Nikolai Gogol: Nenä

22. tapaaminen 21.11.2023

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset

Kirja herätti kovasti keskustelua ja tunteita. Se on sisarteos Isomäen Sarasvatin hiekkaa (2005) -romaanille.

Kirjassa liikutaan kahden ajanjakson välillä, 6600-luvulla e.aa ja vuonna 2066 j.aa.

Kertomus Indusjoen suistosta lähes 9000 vuotta sitten kertoo kalastajan ja ”vesinaisen” rakkaustarinan. Tsunami – vedenpaisumus – tuhoaa suuren osan kalastajakylästä ja läheisistä kaupungeista. Pariskunta etsii paikkaansa kahden erilaisen kansan ja kulttuurin välillä ja selviytyy. 

Onko nykyinen ihminen kehittynyt vesiapinavaiheen kautta? kysyy Isomäki.

Lähitulevaisuuteen Pohjois-Amerikan itärannikolle sijoittuva ekotrilleri on puolestaan hurja kuvaus siitä, kuinka ilmaston raju lämpeneminen napa-alueella työntää massiiviset jääpatjat mereen. Syntyy valtava tsunami. Merivirtaukset muuttuvat ja aiheuttavat lämpötilan äkillisen laskemisen kymmenillä asteilla. Sähköverkot ympäri maapalloa sammuvat. Elämä koko on vaarassa yhä kovemmaksi käyvän pakkasen ja viiltävän viiman kourissa. ”Tänä vuonna on oikeasti havaittu, että Grönlannin jäätikkö sulaa pelättyä nopeammin, profeetallinen kirja. Jos iso osa mantereen päällä olevasta jäästä liukuu mereen, vaikutukset tosiaan voi olla suuria ja nopeita ja Suomeen hirmupakkset”, arvioi lukupiirimme biologi. Jäänmurtajalle tutkimusasemalta Grönlannin luoteisrannikolta pelastautuneet tutkijat yrittävät pelastaa maapallon tulevaisuuden. Samaan aikaan Suomessa nuorten tutkijoiden joukko yrittää selviytyä äkillisestä, kuolemaa kylvävästä hyytävästä talvesta. 

Kirjasta saa aavistuksen ilmastonmuutoksen uhkien monimutkaisuudesta. Se saa pohtimaan, mikä planeettaamme oikein odottaa, jos ilmastonmuutos etenee eikä suuntaa pystytä kääntämään. Onko kirjan kuvaama tilanne tulevaisuutta? 

Lukupiiriläisiä häiritsi tarinoiden eriparisuus – kevyehkö rakkaustarina ja lähes maailmanlopun dystopia – ja he miettivät, millainen kirja olisi syntynyt, jos kirjoittajan tukena olisi ollut toinen, sujuvuutta ja rakennetta arvioinut kirjoittaja. 

Kirja ei oikein imaissut mukaansa – joillakin jäi jopa kesken. Osalle se aiheutti voimakasta ahdistusta ja pohdintaa tulevasta. Ei siis kevyttä tavaraa ollenkaan!

Jenni Erkintalo & Réka Király: Ystäväni puu

Ystäväni puu on nimensä mukaisesti lasten tietokirja, jossa esitellään suomalaisia puita aukeama kerrallaan.

Jokaisella aukeamalla on yksi puu, sen latinankielinen nimi sekä samat otsikot: 

• tausta, suku
• kasvu: pituus, ikä
• ulkonäkö: runko ja oksat, lehti, kukinto/hedelmä
• supervoima

Kirja on selkeä opas, jota voi selailla ja tutkia aina, kun huvittaa tai on tarvis selvittää jokin puun perusasia tai tunnistaa puu. Se on erinomainen tietopankki esimerkiksi koulun ympäristötiedon tunneille tai metsäretkille erityisesti kesäisin ja sulan maan aikaan.

21. tapaaminen 3.10.2023

Jaana Kanninen & Sanni Seppo: Huuto kaupunkiluonnon puolesta antoi paljon tietoa kaupunkien kaavoituksesta, rakennusprosesseista ja niiden suunnittelusta. Se on oiva tietopaketti, jos on tarvis vaikuttaa kotiympäristönsä muuttumiseen tai tuleviin projekteihin. 

Ainakin Helsingissä on oltava hereillä, jos haluaa vaikuttaa rakentamiseen ja ympäristön muuttumiseen. Ja vaikka olisikin hereillä, on suunnittelu saattanut alkaa niin vaivihkaa ja olla jo niin pitkällä, että on jo myöhäistä. Kun suunnitelmat julkaistaan, ovat asukastilaisuudet muodollisia kuulemisia. Vaikuttaminen on mahdotonta ja valituksista huolimatta hankkeen kaivuut on aloitettu tai metsän kaato tehty. 

Lukupiiriläiset olivat yhtä mieltä, että kaupunkilaisille jokainen puistokaistale ja puu on tärkeä. Keskustelua herättivät myös raidejokerin aiheuttamat ympäristön muutokset sekä liikennesuunnittelun näkökulma. Jos puhutaan liikenteen sujuvuudesta, tarkoitetaanko julkisen liikenteen käyttäjien matkanteon sujuvuutta vai liikennevälineiden ripeää liikkumista? Hämeentien pysäkkijärjestelyt herättivät ihmetystä.

Kirja osoittaa myös, kuinka vaikea on saada tietoa hankkeista, jotta niihin voisi vaikuttaa. Kaavoitus määrää paljon eikä niitä tarpeeksi usein ryhdytä muuttamaan, vaikka aika olisi ajanut niistä ohi. Kaupungin erilaiset kumppanuusprojektit yksityisten toimijoiden kanssa vaikeuttavat julkisuutta liikesalaisuuksien myötä.

Positiivisena esimerkkinä kaavoituksesta esitellään Lahden kaupunki, jossa yleiskaava uusitaan n. neljän vuoden välein ja asukkailta kysytään asioista hyvissä ajoin, jolloin heillä on todellista vaikutusvaltaa. Siksi hankkeita hidastavien valitusten määrä on alhainen ja kiistoja on vähemmän.

Kirja koostuu tapauskertomuksista. Keskuspuistoa uhkaavan kaupunkibulevardinsuunnitelman torjuminen onnistui, mutta liito-oravametsän hakkuuta ja raide-jokerin linjausta ei voitu estää. Pirkkolan vanhaa metsää kaadettiin uuden urheiluhallin tieltä eikä vaihtoehtoisia suunnitelmia haluttu huomioida. Kumpulassa räjäytettiin asukkaiden suosima retkeilykallio suuren päiväkodin tieltä, vaikka vieressä olisi ollut tasainen, rakentamiseen sopiva kenttä. Monta hyviä vaihtoehtoja tarjonnutta vaikuttamisprojektia tyrmättiin, lakaistiin sivuun ja epäonnistui. Systeemissä on korjattavaa. Hatunnosto aktiiveille, sillä heidän ansiostaan ajattelu toivottavasti muuttuu! 

Nykyisin osa poliitikoistakin on ryhtynyt kovaäänisemmin puolustamaan asukkaiden toiveita, joten toivoa on, että Helsingin vähäiset kaupunkiluontokaistaleet säilyvät paremmin asukkaiden virkistysalueiksi ja hellekesien keitaiksi.

Pasi Nokelaisen Maailmanloppu peruttu – 7 väitettä kiertotaloudesta oli asiapitoisuudestaan huolimatta kiinnostavasti kirjoitettu. Myönteistä myös oli, että se tarjosi monimutkaisiin ongelmiin – ilmastonmuutos, maapallon resurssit ja luontokato – ideoita ja tutkittuja ratkaisuja kiertotalouden muodossa.

Tutummiksi tulivat biologinen ja tekninen kierto, materiaalien uusiokäytön monet mahdollisuudet, recycling ja upcycling sekä kiertotalouden liiketoimintamallit. 

Tulevaisuuden kiertotalouden visiot kuvaillaan hauskasti vuonna 2038 elävän perheen toimissa. Kirjoittajan idea oli kuulemma kirjoittaa tieto romaanin muotoon, mutta kustannustoimittajan ehdotuksesta fiktiiviset osuudet laitettiin kunkin kappaleen alkuun. Perheen maailmassa ovat arkea kiertotalouden erilaiset liiketoimintamallit, kuten

tuote palveluna: tavaroita, vaatteita ym. ei omisteta vaan tilataan palveluna. Lomamatkan vaatteet tilataan perille ja palautetaan loman lopussa pesua, huoltoa ja uudelleenvuokrausta varten, erilaiset jakamisalustat, uusiomateriaalit, sivuvirtojen käyttö ja kierrättäminen.

Lukupiiriläistä havahdutti, kuinka vesi kiertää jo luonnostaan; juomme samaa vettä, jota dinosaurukset ovat aikanaan juoneet! 

Maapallon varat ovat rajalliset, myös vesi, jota nykyisin tuhlataan wc:n huuhteluun. Samalla tuhlataan virtsan ja ulosteen sisältämää fossiilia ja typpeä, jota on sitten tuotava pelloille muualta ja kasvien kannalta vähemmän tehokkaassa muodossa.

Kierrättäminen on vain pieni osa ratkaisua eikä kuluttamista tarvitse lopettaa, kun vaikka maatalousjätteestä ryhdytään valmistamaan tekstiilikuituja, muovia, hemiselluloosaa tai tekstiilit uusiokäytetään joko uudelleen huollettuina, tuunattuina tai uutena tekstiilikuituna mitä erilaisimpiin tarkoituksiin.

Uusiutuvien energialähteiden kehittelyssä on oltava tarkkana. Akkumineraalien louhinta maaperästä tuottaa kaivosten ympäristölle tuhoa ja myrkkyjä. Siksi tärkeät akkumineraalit on saatava paremmin kiertoon käytetyistä laitteista. Tällä hetkellä niitä lojuu tonneja piironginlaatikoissa ja kaappien hyllyillä.

Mineraaleja ei kierrätyksestä huolimatta riitä loputtomiin ja siksi on mietittävä, mihin niitä kannattaa käyttää: onko jättimäinen tv-ruutu todella tarpeen? Maradonan upeaa pujottelumaalia katsottiin v. 1986 kuvaputkitelevisioista ja kokemus piirtyi tarkasti kaikkien katsojien mieleen vaikkei teräväpiirtotaulu-tv:tä ja sen tarkkaa värierottelua vaativia, hankalasti kaivettuja mineraaleja ollutkaan. Sama koskee puhelimia. Tarvitaanko niissä kaikissa niin tarkkaa väripalettia, jos sen edellyttämiä mineraaleja on kuitenkin rajallisesti?

Olisiko parempi käyttää rajalliset mineraalit kaikkia hyödyttäviin hankkeisiin yksittäisten sähköautojen tai potkulautojen sijaan?

Onko kaiken oltava sähköistä ja vaivatonta?

Rakentaminen ja maatalous voisivat olla maapallon resurssien kannalta paljon tehokkaammin organisoituja. Rakentaminen kuluttaa 50 % maailman luonnonvaroista, tuottaa jätteistä 30 % ja rakennukset ja rakentaminen kuluttavat 40 % maailman energiasta. Kahden Big Macin kasvatukseen, prosessointiin ja logistiikkaan kuluu energiaa 6 – 13 kWh, mutta se sisältää vain 1,3 kWh energiaa. Aika tehotonta ja energiavaltaista maataloutta, jota voisi parantaa kiertoviljelyllä ja lannoituksen paremmalla suunnittelulla omavaraisemmaksi pois peltojen tuonti”pussiruokinnasta”.

Jotta kaikki tämä onnistuu, tarvitaan tutkimusta, sääntelyä ja muutosta ajattelussa. Elämän ei tarvitse muuttua hankalammaksi, mutta yhteistä tahtoa tarvitaan.

20. tapaaminen 8.8.2023

Maria Katajavuoren Finlandia-tietokirjapalkintoehdokas Valas lasimaljassa oli kiinnostanut lukijoita. Toisille se oli antanut ilmaston kannalta lohduttoman kuvan, kun muutos vaikuttaa niin kovin vaikealta. Myönteitä palautetta taas tuli siitä, että kirjassa tutkittiin ja eriteltiin ihmisen toiminnan taustalla olevia tekijöitä: miksi ihminen toimii vastoin parempaa tietoa lyhytnäköisesti vain omaa hetkellistä etua tavoitellen unohtaen isomman kuvan ja tieteen varoitukset?

Kirjassa käydään läpi esimerkein, miten sekä ihmiset ja eläimet on geenien mukaan koodattu toimimaan näin, mutta voiko siihen vaikuttaa? Ja vastauksena on, että vaikuttaa voi, mutta se edellyttää monitieteellistä tutkimusta ja uutta ideointia siitä, kuinka tieto saadaan vaikuttamaan.

Kirjassa hahmotellaan suurta muutosta talouselämään ja yhteiskuntaan, jotta ihminen kykenee toimimaan yhteiseksi hyväksi. On voitava vaikuttaa lähiympäristöön ja sen toimintaan niin, että se tuntuu kaikista mielekkäältä.

Ympäristölle suotuisien valintojen on oltava helppoja ja on luovuttava talouden ylivallasta luonnon kustannuksella. Tähän tarvitaan psykologista silmää ja ihmismielen tuntemusta sekä tunteiden huomioimista pelkän kylmän faktan sijaan.  

Positiivista kirjassa oli myös se, että tutkija arvioi tutkijoiden aiheuttamaa hiilijalanjälkeä ja pohti jatkuvien tutkijakongressien ja uusien tutkimusprojektien merkitystä. “Mehän tiedämme, kuinka pitäisi toimia, miksemme siis ryhdy töihin vaan jatkamme täällä keskustelua”, suunnilleen näin totesi eräs kongressin osallistuja. 

Vaikuttava kirja, jota oli helppo lukea, oli yksimielinen arviomme.

Jean Gionon Mies, joka istutti puita oli kaunis ja koskettava tarina, jonka olisi toivonut olevan totta. Mies asusteli yksinään Pyreneiden pohjoispuolella ja tarjosi yösijan kulkijalle. Kulkija sai seurata, kuinka mies kulki pitkin vuoria ja laaksoja ja istutti maastoon edellisenä iltana valitsemiaan puiden siemeniä. Työ jatkui vuodesta toiseen, kunnes kulkijan palattua uudelleen, maisema oli täysin muuttunut. Metsä humisi ympärillä ja ihmisten hyvinvointi oli parantunut, elinkeinot virinneet uudelleen ja maisema oli viihtyisä.

Kirja herätti keskustelun metsän ja puiden merkityksestä sekä työn itsensä merkityksestä. Olenko tehnyt merkityksellistiä tekoja? Missä olen kotonani ja miten tunnen tyydytystä elämässäni? Voiko Ilmastoisovanhemmat olla koti, jossa voi tehdä tyydyttäviä tekoja?

19. tapaaminen 13.6.23

sekä  

Ilmastoisovanhempien lukupiirissä vieraanamme oli aluksi runoilija, kääntäjä ja kirjailija Olli Sinivaara, jonka palkittu (Ylen Tanssiva karhu) runokirja Puut kului käsissämme viime viikkoina.

Olli Sinivaara kertoi kirjansa synnystä ja tekoprosessista. Mänty on ollut hänelle tärkeä osa lapsuuden kesiä, leirejä ja venereissuja. Siksi useimpien runojen aiheena ovat männyt. Retkeily ja lenkkeily Itä-Helsingin metsissä houkuttelee tutkimaan mäntyjä ja muita puita tarkemmin, tekemään yksityiskohtaisia havaintoja niiden muodoista, väreistä ja olemassaolosta. Joku niistä oli ”katsonut” meren rannalla kohti kaupungin keskustaa jo kolmesataa vuotta ja ”nähnyt” kaupungin kasvavan ja kehittyvän. (Tämä tosin ilmaistaan huomattavasti taitavammin säkein.)

Lukupiiriläiset olivat vaikuttuneita runoista. Ne kuvasivat yksittäisiä puita, rungon muotoja, metsän syvää vihreää, sen vuodenaikoja, värejä talven värittömyydessä, oksistoja, ääniä, tuoksuja ja elämää, joka ulottuu ihmisen yli ja vielä kauemmas.

”Luin runoja ja olinkin siinä metsässä”, kuvaili eräs. ”Tunsin metsän tuoksut”, mainitsi toinen. ”Monessa runossa oli talvi, mutta kesä vain odotteli heräämistään oksien lomassa.” ”Upeita runoja, joihin voi palata uudelleen ja uudelleen.”

Hieno kirja!
Lopuksi Olli Sinivaara luki ääneen runonsa ”Täällä suurimmat männyt kasvavat lähellä merta”. Mykistävän upea hetki.

18. tapaaminen 3.5.23

Kohvakka & Lehtinen: Hyvä, paha muovi ja Juha Itkonen Kaikki oli heidän

Johanna Kohvakka ja Liisa Lehtinen ovat kirjoittaneet Hyvä, paha muovi -kirjan, joka on napakka yhteenveto muovin hyödyistä, haitoista ja sen käyttöön liittyvistä haasteista. Kirja on julkaistu v. 2019, joten jotkin tiedot saattavat olla jo vanhentuneita. Muovien kehittely, käyttö ja sääntely ovat juuri nyt kiinnostuksen kohteena ja siksi uutta tietoa muovista tulee kaiken aikaa. Pääosa muoveista tehdään öljystä, mutta koko öljyntuotannosta muovin valmistukseen kuluu n. 4 %.

Kirja alkaa muovin historialla ja eri muovilaatujen esittelyllä. Muovit ovat hyödyllinen materiaali monin tavoin: elintarvikepakkauksissa ne parantavat säilyvyyttä, lääketieteessä ne ovat hygieenisiä ja käytännöllisiä (esim. kehonsisäiset implantit ja ompeleet) ja elektroniikka maalla, merellä ja avaruudessa on muoveja täynnä.

Samalla kirjaa lukiessa selviää, miten valmistajien kilpailu voi tuottaa ”muovittomia”, ”mikromuovittomia” tai ”biohajoavia” pakkauksia, joiden mainostamisessa venytetään totuutta. Näissä pakkauksissa on useimmiten muovia, niiden valmistaminen voi kuluttaa vesivarantoja tai lisätä luontokatoa tai niiden hajoamisesta ei tiedetä tarpeeksi.

Ympäristövaikutusten mittaamista koskeva luku oli hyödyllinen. Siinä kuvataan eri menetelmiä, indeksejä ja toimintamalleja, joilla voidaan saada tuotteiden ympäristövaikutukset näkyviin. Menetelmiä sopivasti valikoimalla ne voidaan kuitenkin saada näyttämään pienemmiltä kuin ne todellisuudessa ovat.

Muovin haittojen ehkäisyssä, kuten kaikessa kulutuksessa, tärkeintä on käytön rajoittaminen vain tärkeimpään, kiertotalous ja ylipäänsä turhan kulutuksen vähentäminen.

Muovin kierrätys ja kulutuksen karsiminen ei voi kuitenkaan olla yksin yksilöiden toiminnan varassa. Tarvitaan maailmanlaajuista sääntelyä, mutta sen aikaan saaminen vaatii runsaasti sopimista, sovittelua ja kompensaatioita. Mikromuovin ja valtamerien muovipyörteiden tuottamat ongelmat eivät ratkea ilman valtioiden yhteistyökykyä ja -halua.

Juha Itkosen Kaikki oli heidän herätti monenlaisia ajatuksia.

Kirjassa kuvataan isä-poika -suhdetta kolmessa sukupolvessa ja samalla kuvataan maailmaa aina vuoteen 2050 saakka.

Päähenkilö on käsikirjoittaja Ilmari, joka asuu 2019 unelmiensa talossa perheensä kanssa. Työ vie aika ajoin mennessään niin, että arjen pyörittäminen jää vaimon kontolle. Leskeksi jäänyt isä muuttaa hetkeksi heidän luokseen ja muistoja ja tuntemuksia nousee mieleen. 15-vuotias poika kipuilee murrosikäänsä. Tästä kaikesta syntyy teatteriesitys, mutta samalla tapahtuu asioita, jotka muuttavat kaiken.

Tätä kaikkea poika muistelee vuoden 2050 maailmassa asuessaan lähes omavaraistaloudessa isoisänsä rakentamassa kesämökissä. Maailma on täysin muuttunut ilmastonmuutoksen ja pandemian kourissa.

Lukupiiriläiset pohtivat kirjan henkilöitä ja vertasivat omiin, saman ikäpolven miehiin, mutta eivät oikein löytäneet samaistumispintaa.

Teksti oli etenee sujuvasti, vaikka välillä liikutaan eri vuosikymmenillä.

Kirja ei oikein sytyttänyt lukupiiriläisiä.

No, se onkin kuvaus epäonnistumisesta, siitä, ettei näe hyvää elämässään vaan haluaa enemmän. Siitähän ei hyvää seuraa.

17. tapaaminen 22.3.23

Jane Goodall, Douglas Abrams ja Gail Hudson: Kirja toivosta

Jane Goodall tuli tunnetuksi simpanssien käyttäytymisen tutkijana Tansaniassa 1960-luvulla. Myöhemmin hän on monin tavoin pyrkinyt vaikuttamaan maailmanlaajuisesti luonnon ja eläinten suojeluun ja vielä, lähes 90-vuotiaana, jatkaa työtään aktiivisesti.

Hän on myös kehittänyt erilaisia yhteisöllisiä projekteja mm. nuorille tarkoitetun Roots & Shoots -ohjelman, jota toteutetaan lähes sadassa maassa. Hänet on palkittu monilla kunnianosoituksilla ja on mm. nimetty YK:n rauhanlähettilääksi.

Kirjassa käydään vuoropuhelua toivosta, sen määrittelystä ja vaikutuksesta ihmisen toimintaan. Kirjassa myös luetellaan asioita ja tekijöitä, jotka luovat toivoa maapallon ja elinmahdollisuuksiemme säilymistä edistämään.

Jane Goodallilla on siis paljon kerrottavaa toiminnastaan eläinten ja luonnon suojelijana sekä maailman parantamiseksi. Hänen kehittämänsä paikalliset, kansalaistoimintaan perustuvat projektit ovat olleet tuloksellisia. Hän kunnioittaa paikallisia ihmisiä ja heidän osaamistaan sekä osaa kuunnella ja käydä vuoropuhelua, mikä on saanut ihmiset toimimaan. Hän on antanut heille toivoa, mikä on ollut tärkeä tekijä työn onnistumiselle.

Siitä kaikesta lukupiiriläiset olisivat halunneet kuulla tarkemmin ja enemmän.

Jane Goodall on kiinnostava, toivoa herättävä henkilö ja on todella ansainnut kirjan elämästään ja toiminnastaan. Lukupiiriläisiä häiritsi kuitenkin toisen keskustelijan ylenpalttisen palvova tapa esittää kysymyksiä, kuvailla keskustelupaikkoja, Jane Goodallin vaatetusta ja hiuksia ja muuta epäolennaista. Kirjassa oli yllin kyllin onnistumisten ja erinomaisuuden kuvailua, vaikka toivoa herättäisivät juuri ne tarinat, joissa on kohdattu ongelmia ja sitten kuvailtu, miten näitä ongelmia on pyritty ratkomaan: mistä on ollut hyötyä ja mitkä tekijät ovat olleet onnistumisten tai epäonnistumisten taustalla. Useimmiten juuri virheiden kautta opitaan enemmän kuin vain onnistumisten sarjasta.

Kaikesta tästä epäolennaisesta huolimatta kirja oli mielenkiintoinen ja Jane Goodall on hieno esikuva luontoa ja elämää arvostaville.

Patrik Ouředník: Europeana – 20. vuosisadan lyhyt historia

Kirjassa on vain 146 sivua, joten todella tiiviiksi on koottu 1900-luku. Ouředník on koonnut eri teemoista ja ajankohdista faktoja, joita pudottelee tekstiinsä yllättävinä yhdistelminä. Se on tarinaniskentää, joka vuoroin viihdyttää ja hämmästyttää.

Esim.: “Naisten emansipaation ja ehkäisyn, kuukautissuojien ja kertakäyttövaippojen keksimisen myötä lapset Euroopassa vähenivät, kun taas lelut, päiväkodit, liukuradat, kiipeilytelineet, koirat ja hamsterit jne. lisääntyivät. … Euroopan maissa tuotettiin 1900-luvulla 12 500 kertaa enemmän nukkeja kuin 1800-luvulla,…” Ja sitten edetään Barbie-nukeista holokaustin muistomerkkiin.

Kirjaa on helppo lukea. Se ei ole tietokirja, vaan kokoelma viime vuosisadan tapahtumia, banaliteetteja, kauheuksia, kehitystä. Muutamat lukupiiriläiset sanoivat, ettei kirjasta jäänyt paljoakaan mieleen, mutta sitä oli hauska lukea. Kirjaa voi lukea aukeaman sieltä toisen täältä, se sopii luettavaksi odotushuoneeseen, bussiin, vessaan tai vain välipalaksi.

Kokonaisuutena jää mieleen, kuinka meidän edistyksellisenä pitämämme 1900-luku on ollut myös kauhea, epäjohdonmukainen ja typerä.

Kirja ilmestyi jo vuonna 2001, mutta sen antama kuva 1900-luvusta kaikkine käänteineen on absurdin todellinen.

16. kokoontuminen 25.1.2023

Uuden vuoden puolella oli aikaa syventyä Bruno Latourin pamflettikirjaan 

“Matkalla Maahan – Politiikka ja uusi ilmastojärjestys”

Kirja ei ole paksuudella pilattu, mutta teksti on sitäkin tiiviimpää. Lukupiiriläiset kuvailivat kirjaa työlääksi, mutta palkitsevaksi. Lukiessa joutui itsekin pohtimaan omia käsityksiään. Samalla syntyi ahaa-elämyksiä ja uusia oivalluksia. Toisaalta pohdittiin, että kustannustoimittaja olisi voinut tehdä kirjan ns. suurelle yleisölle hieman helpommaksi. Käsitteiden määrittelykin olisi voinut olla selkeämpää.

Lukupiiri on oikea paikka tälle kirjalle. Ajatuksia ja mietteitä oli syntynyt jokaiselle ja oli antoisaa vaihtaa näitä ajatuksia!

Latour kuvaa maapallon kehitykseen vaikuttavia erilaisia puoleensavetäjiä.

Ennen niin hiljaa ollut Maa onkin alkanut reagoida. Vanhat asetelmat ja puoleensavetäjät saavat uusia kilpailijoita. Maapallon rajat tulevat vastaan. Globalisaatio jakaantuu miinus- ja plusglobalisaatioon, samoin paikallisuus, vasemmisto- ja oikeistoakseli on uudenlainen, liberaalit ja konservatiivit ovat eri leireissä eri asioiden suhteen. Maapallo ja luonto ei ole enää hiljainen, hyödynnettävä ihmisen resurssi. Siitä on tullut toimija, joka reagoi ihmisen toimintaan. Olemme riippuvaisia siitä ja se toimii siinä missä ihminenkin.

Tämän kieltämistä ajavat muodostavat uuden puoleensavetäjän (esimerkkinä trumpismi). He kuvailevat haavemaailmaa, illusorista vapautta: “valtiota pilkataan, yksilö on kuningas, ja keskeisenä pyrkimyksenä on voittaa aikaa heittämällä kaikki velvoitteet menemään, ennen kuin kansa huomaa, ettei kuvatunlaista maailmaa ole olemassakaan.”

Kirjan lopussa pohditaan, miten siirrytään nykyisestä tuotantojärjestelmästä ja  kehitetään parempaa järjestelmää, elonjatkojärjestelmää.  Latour ehdottaa Ranskan suuren vallankumouksen aikaista “kyselytutkimusta”: Mitä kukin elinpiiri tarvitsee pysyäkseen hengissä? Mitä sinä tarvitset?

JP Koskisen Hukkuva maa on romaani, vähän dekkari, vähän dystopia, kertomus perheen ja suvun salaisuuksista ja maailmankatsomusten ristiriidoista lähitulevaisuuden Helsingissä. Minäkertojana on kulmikas ja jääräpäinen ilmastonmuutostutkija, jonka isä, kansanedustaja, on kadonnut viisi vuotta sitten.

Kirja sai lukupiiriläisiltä sekä moitteita että kiitosta: Henkilöt olivat ohuita ja tapahtumat erikoisia, mutta toisaalta erilaisten näkemysten ja muutosvastaisuuden kuvaus ja väittelyt olivat realistisia. 

Kirja päättyy äkkiväärän päähenkilön puheenvuoroon, joka on oiva esimerkki siitä, miten asioita ei kannata ratkoa, vaikka turhauttaisikin: 

”Hyvä yleisö. Minulla on teille hyviä ja huonoja uutisia. Kerron ensin ne hyvät. Maailmassa ei ole yhtään ongelmaa, jota ei voisi ratkaista, kun on kylliksi älyä ja tahtoa. Tämä pätee myös ilmaston lämpenemiseen, se ei ole mikään poikkeus. Huono uutinen on, että te kaikki olette liian tyhmiä, ahneita tai laiskoja kyetäksenne ratkaisemaan tämän ongelman. Useimmilla teistä on jopa kaikki kolme mainitsemaani ominaisuutta.”

15. kokoontuminen 30.11.2022

Sakari S. Salonen: Viisi maailmanloppua

Kirja on täynnä asiaa tiiviissä paketissa. Oliko liiankin tiiviissä? Asiaa oli paljon, mutta saattoihan tietysti keskittyä vain siihen, mikä maailmanlopun vaihtoehto tuntui kiinnostavammalta:

– tulivuorten toiminta (Saksassakin Laacher See!)

– asteroidit, komeetat ja muut aurinkokuntamme lentävät kappaleet

– tähtien väliset tapahtumat

– ilmastonmuutos

– ihmisen teknologinen toiminta, kuten ydinaseet

Mari Pihlajaniemi: Olipa kerran Pohjola

Suloisen naalin katoaminen Suomen lajistosta on monen asian summa. Ihmisen toiminta on ollut useimmiten taustalla: metsästys, ilmastonmuutos (sekoittanut lajien tasapainon), ihmisen uteliaisuus (häirinnyt pesintää), jätteet ja asutuksen leviäminen.

Kirjassa kuvataan naalin palauttamista Suomen Lappiin, ruokinta-automaattien hoitoa, naalin pesäalueiden tarkkailua ja naaleja uhkaavien punakettujen metsästystä. Samalla lukija saa tietoa sopulien vaelluksesta ja elämästä, jota ilmaston lämpeneminen on kovasti vaikeuttanut. 

Ekosysteemin monet sidonnaisuudet kuvataan ymmärrettävästi: kuinka yksi muutos systeemissä saa aikaan vaikeuksia eri tavoin. Riekon, kuukkelin ja metsäpeurankin tulevaisuutta pohditaan ja kutistuvia populaatioita seurataan.

Kirja päättyy onnellisesti naalipariskunnan onnistuneen pesinnän ja naalinpentujen leikin kuvaukseen. Mainio kirja!

Johanna Lumme: Viidakon väki ja versova kapina on positiivinen ja hyväntuulinen kirja. 

Eläinten kaupungissa eläinlapset ryhtyvät omin neuvoin lisäämään kasveja ja istutuksia aikuisten puheista piittaamatta, koska kimalaisille tarvitaan koteja ja kukkia.

Kirjan kuvitus sisältää paljon pieniä yksityiskohtia, joita on hauska tutkia. Kirjan sanoma kaupunkiluonnon puolesta ja yhteistyön merkityksestä rakentuu vähitellen tarinan edetessä.

Suositus pukin konttiin, jos lahjoja hankitaan!

14. kokoontuminen 19.10.2022

Vaihdoimme ensin tuntemuksia Jenni Räinän Suo muistaa -kirjasta.

Kirjassa kuvattiin ekoyhteisön rakentumista ja toimintaa. Lukijoissa herätti ajatuksia, kuinka vähin suunnitelmin ja yhteisin säännöin yhteisö koottiin. Idealismia oli, mutta aika moni asia ei kuitenkaan käytännössä sujunut. Irrallisia juonen lankoja kirjassa oli, mutta ne eivät johtaneet sen pidemmälle.

Meistä tuntui, että teos oli tuokiokuvia elämästä, jossa pyritään elämään luonnon ehdoilla tavoitteena ennallistaa suo ja viljellä ruokaa. Vaikeuksien ilmetessä ihmisten erilaiset odotukset ja toiveet, kyky ratkoa ristiriitoja ja kestää vastoinkäymisiä osoittautuivat riittämättömiksi.

Matti nosti esiin kuitenkin tärkeät ajatuksen: 

Kun suolla kaivettiin, ei kaivettu metrejä tai senttimetrejä, kaivettiin vuosisatoja ja -tuhansia. Siksi suo muistaa.

Christiane Dorion & Gosia Herba ovat Eläinten keksinnöt -kirjan tekijät.

Lukupiiriläiset pitivät kirjaa mielenkiintoisena ja voisivat tutkia sitä lastenlasten kanssa.

13. kokoontuminen 7.9.2022

Vieraanamme oli runoilija Anja Erämaja kertomassa 

Olen nyt täällä metsässä -teoksestaan. Kirja oli tämän vuoden Ylen Tanssiva karhu -ehdokkaana.

Kirja oli tehnyt vaikutuksen lukupiiriläisiin eikä syyttä.

Se on mustikan ylistys, siinä metsä johdattaa ajatukset elämän kulkuun ja omiin tunteisiin, runot herättävät ja synnyttävät muistoja  ja ajatuksia. Ne yllättävät, ilahduttavat ja lohduttavat.

Kiitos hienosta kirjasta, Anja Erämaja!

Ilmastoisovanhempien lukupiirin toinen, kiinnostava kirja, Johan Eklöfin Maailma ilman pimeää, käsitteli turhaa keinovaloa, valosaastetta.

Ajankohtainen aihe myös nyt, energiakriisin aikaan. Liika valo tuhlaa energiaa ja tuhoaa luontoa.

Kirjassa on runsaasti tietoa valosta ja sen aistimisesta, mutta myös useita kauniita kuvauksia näytelmistä luonnon valossa ja varjossa.

Luonto – ja ihminen sen mukana – on tuhansia vuosia elänyt luonnollisen valon rytmissä. Ravinnon hankinta, lisääntyminen, hormonitoiminta, nukkuminen ja liikkuminen ovat sopeutuneet tähän pimeän ja valon luonnolliseen vaihteluun.

Lisääntynyt keinovalo on sekoittanut tämän monimutkaisen systeemin. Yöperhoset ja monet muut hyönteiset eivät löydä parittelukumppania, kun ne jäävät keinovalon vangeiksi ja tärkeä kasvien yöllinen pölytys jää tekemättä.

Lepakot eivät lähde saalistamaan tuhohyönteisiä, linnut pesivät tai muuttavat väärään aikaan, merikilpikonnan poikaset suunnistavat kuivalle maalle ja hyönteislaumat vaeltavat kohti Las Vegasia ja muita kauas kajastavia valoja ja niin edelleen.

Me kaupunkilaiset emme enää näe oikeaa tähtitaivasta kuin kaukana kaupungin valoista, vuorokausirytmimme on horjumassa, unen määrä ja laatu vaikuttavat psyykeen ja fysiikkaan. Mihin kaikkeen keinovalo vaikuttaakaan?

Maailmalla, esim. Ranskassa on  laadittu lakeja valosaasteen vähentämiseksi. Vastaavia, pimeyttä suojelevia projekteja on tehty eri puolilla Eurooppaa ja maailmaa. Toivottavasti pian myös Suomessa!

12. kokoontuminen 27.7.2022

IIV:n lukupiirin tapaamisessa oli huippukiinnostava vieras. Suuren suomalaisen muurahaiskirjan toinen kirjoittaja, muurahaisten sosiaalisesta evoluutiosta 2007 väitellyt Katja Bargum oli kertomassa kirjastaan, muurahaisista ja niiden tutkimisesta. Toinen kirjoittaja on Oulun yliopiston apulaisprofessori Heikki Helanterä.

Kirja on täynnä jännittävää ja kiehtovaa tietoa muurahaisyhteisöjen elämästä – myös muualta maailmasta: 

• miten muurahaiset rakentavat pesiään, liikkuvat, etsivät sopivia pesäpaikkoja ja lisääntyvät
• mitä muurahaiset syövät ja miten ravinto kulkee pesässä
• missä on muurahaispesän vessa
• miten työnjako toimii, entä terveydenhuolto
• miten geenit vaikuttavat yksilön kehitykseen
• miten muurahaisyhteisöjen toiminnasta ja joukkoälystä otetaan mallia muillakin aloilla

Upeat valokuvat ja erilliset tietolaatikot täydentävät kokonaisuutta.

Meillä Suomessa elää n. 60 muurahaislajia ja niitä on tutkittu ansiokkaasti jo sata vuotta. 

Kekomuurahainen on suomalaisessa luonnossa avainlaji, joka tappaa tuhohyönteisiä, levittää kasveja, kuohkeuttaa maata ja tarjoaa elintilaa sekä yhteistyötä monille muille eliöille.

Ilmastonmuutos, päätehakkuut(avohakkuut) ja luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen ovat kuitenkin sekoittamassa muurahaisten elämää ja elinvoimaa.

Kiinnostavaa oli myös kuulla IIV:n sihteerimme Matti Nummelinin ja Iiris Kalliolan osuudesta tähän muurahaiskirjaan. Mukava yllätys, jota en tiennyt, kun kirjaa ehdotin lukupiiriimme!

Lapsille Katja Bargumilta on tänä vuonna julkaistu Jenny Lucanderin kuvittama kirja: Muurahaisten ennätykset. 

Lisää muurahaisista voi kuunnella ja katsoa YLE areenasta

Muurahaiset ja me | Yle Areena – podcastit

Yle Luonnon kevätseuranta ja muurahaiset | Yle Areena

Tapaamisen lopuksi keskustelimme Jukka Itkosen Viisi vuodenaikaa -kirjasta. Vuodenkierto, elämänkierto, runot kertovat elämästä, ikääntymisestä, luopumisesta hellästi riimitellen. Helppoa luettavaa ja lempeää:

”Saunazen     Paljon on löylyjä, monta löylyjen miestä./ Lauteilla perhe likomärkänä hiestä./ Että he jaksavat vastalla itseään piestä,/ koska he nauttivat siitä Suuresta Tiestä,/ joka on sauna, suomalainen Tao,/kiukaan uumenista henkäilevä Zen./ Puhdas vesi pesee ihmisen.”

11. kokoontuminen 1.6.2022

                           

10. kokoontuminen 20.4.2022

9. kokoontuminen 9.3.2022

Ilmastoisovanhempien lukupiirissä sai hetken hengähdystauon järkyttäviltä sotauutisilta. 

Vieraana oli kirjailija, runoilija Henriikka Tavi. 

Hänen  kirjansa Joulukuu v:lta 2012koostuu eri puolilta maailmaa kotoisin olevien ihmisten vastauksista seuraavaan kysymykseen: ”Miten säät/ilmasto on muuttunut maassasi/paikassa, jossa asut? Miten koet, että ilmastonmuutos näkyy kotipaikassasi?” No näkyihän se! 

Mitenköhän vastaajat kuvailisivat nykytilannetta? Kiitos, Henriikka Tavi, kiinnostavasta keskustelusta ja hienosta kirjasta, jonka voi ladata Poesian sivuilta.

Oli Ilmastoisovanhempien lukupiirissä toinenkin ehdottomasti suositeltava kirja, Emma Puikkosen Musta peili.

Kolmen aikakauden kautta kuvataan öljyn vaikutusta ja sen – todella lyhyttä – historiaa. Nyt osaisimme vastata seuraaviin kysymyksiin:

Miten öljyyn liittyy John D. Rockefeller?

Tiedätkö kuka oli Ida Tarbell?

Kuka muistaa öljykriisin v. 1973 ja miten silloin asetuksen voimalla säästettiin energiaa? 

Onnistuisiko uudelleen, mietimme yhdessä. Ja miten puhuu öljy, joka on sata vuotta ollut lähes kaiken ihmistoiminnan takana ja mukana?

9. kokoontuminen 19.1.2022

Magnason: Ajasta ja vedestä  Islanti kiehtoi ja kirjasta sai paljon tietoa maan luonnosta ja elämästä vuosien aikana. Ajan ulottuvuus vaikuttavasti konkretisoitu: kuinka kauas tulevaisuuteen ulottuukaan, kun lapsenlapsemme kertovat meistä lapsenlapselleen? Mitä siinä ajassa ehtii tapahtua?

Kirjassa on paljon tarinoita kirjailijan suvusta. Osaa se viehätti, osaa ärsytti, mutta samalla tuli selväksi, miten maailma on muuttunut. Samalla pohdittiin, kuinka tietokirjatkin ovat nykyisin usein tarinallisia, jotta tieto saadaan helpommin lukijalle ”sulavaksi”. Ja miten kirjan muotoon, tekstiin ja tekijään vaikuttaa paine saada kirja äänikirjaksi?

Kuinka monta öljytynnyriä perhe tyhjentää ajaessaan bensaperheautolla 100000 km? (50 tynnyriä). Näyttäisikö hienolta pihalla se tynnyripino? Ja maaöljyä on hyödynnetty 1860-luvulta alkaen, siis n. 160 vuotta – vasta? Entä mitä tapahtuu, kun meri happamoituu? Entä miten jäätiköiden sulaminen Aasiassa vaikuttaa veden riittävyyteen? Mitä miettii Dalai Lama?

– ”Earth provides for every man’s need. But not for every man’s greed”, sanoi Mahatma Gandhi

Anni Kytömäki: Margarita on kiinnostavaa kuvausta -40 ja -50-luvuista. Kirjassa on monta teemaa ja tarinaa, mutta silti kokonaisuus säilyy ja kantaa. Kirjailijalla on paljon tietoa ja kokemusta monista kirjan teemoista. Miten eri tavoin se näkyy kirjassa? 70 vuotta sitten meidän äitiemme tehtävä oli lisääntyä, suositeltiin jopa viittä lasta äitiä kohden, jotta sodan menetykset korjaantuvat.  ”Valtion vauva” oli synnytettävä vaikka henki menisi. Lisääntymisterveys on tänään – ainakin Suomessa – aivan eri tasolla, mutta voisiko tämä toistua vaikkapa nykypäivän Texasissa? Puolassa? Polioepidemian kuvaus 50-luvulta herätti mietteitä sekä näin koronan aikaan että muutenkin. Luonto oli keskeisessä osassa: helmisimpukka, hakkuut, luonto hyödyn välineenä sodanjälkeisen Suomen kiivas rakennus.

Kirja kestää lukemista useampaan kertaan – jopa  paranee.  Kirjassa on salaperäistä ja samalla selkeää. Onko mies- ja naislukijoilla erilainen lähestymistapa? Olisiko voinut tiivistää? 

7. kokoontuminen 1.12.2021

Keskustelussa oli kaksi kirjaa:

Juha Kauppinen: Heräämisiä – kuinka minusta tuli luonnonsuojelija

Mauri Kunnas: Kuka kaappasi auringon

Lukupiiriläiset kehuivat Kauppisen kirjaa  helppolukuiseksi tietopaketiksi. Se on elävä kuvaus Suomen luonnonsuojelun historiasta aikalaiskertomusten, haastattelujen, lehtiartikkeleiden ja tutkimusten valossa. Menneiden vuosikymmenten tutut uutisotsikot hakkuista, padoista ja niiden vastustamisesta käsitellään huolella. Samalla kuvataan luonnosta aina kiinnostuneen toimittajan omaa heräämistä julkiluonnonsuojelijaksi.

Mauri Kunnaksen kirjan aihe ja toteutus herättivät ihastusta. Paljon yksityiskohtia, sopivasti luettavaa, yhteys Kalevalaan. Joululahjamateriaalia ehdottomasti!

”Emmekö voisi olla vain tyytyväisiä siihen, mitä meillä on?” ”Eikö päivänpaiste kuulu kaikille?”

Ensi vuoden puolella jatketaan, mukavaa!

6. kokoontuminen 28.10.2021

Ilmastoisovanhempien lukupiirissä oli iloisia ilmeitä. Kesätauko venähti eivätkä kaikki vielä olleet palanneet syyslomiltaan, mutta oli mukavaa taas vaihtaa ajatuksia! Tällä kertaa käsittelyssä olivat:

Ella Vihelmaan Vähän enemmän vähemmän Kirjassa on paljon ajankohtaisia ajatuksia kohtuudesta, tarpeellisesta kuluttamisesta, luonnosta ja sen merkityksestä. Kirjaa voi lueskella sieltä täältä mielenkiinnon mukaan. Pohdittavaa on paljon, mutta kokonaisuus jäi hieman hajanaiseksi. 

Iki-ihana Eeva Kilven Animalia❤ on kyllä ihan huippu! Runoja 35 vuoden takaa eikä ajan hammas ole purrut lainkaan. Ei ihme, että Juha Kauppinen (Monimuotoisuus ja Heräämisiä) puhuu Eeva Kilvestä luonnonvoimana ja yhtenä merkittävimmistä suomalaisista luonnonsuojelijoista. Juha Kauppinen tunnustautuu “eevalaiseksi”. Eikä syyttä.

5. kokoontuminen 8.6.2021

Ilmastoisovanhempien lukupiiri kokoontui Jitsissä ja käsittelyssä oli kaksi todella vaikuttavaa kirjaa: Juha Kauppisen Monimuotoisuus ja Richard Powersin Ikipuut

Ensimmäinen on tietokirja ja jälkimmäinen kaunokirjallisuutta, mutta kertovat samasta asiasta, luonnon kokonaisuudesta, eliöiden vuorovaikutuksesta, yhteistoiminnasta sekä vaikutuksesta toisiinsa. Ihmisen katsoo luontoa liian usein vain hyväksikäytettävänä resurssina.

Monimuotoisuus esim. 

• pohtii, mikä on Darwinin perintöä
• määrittelee, mitä evoluutio tarkoittaa
• kritisoi käsitettä olemassaolon taistelu (=vahvimmat pärjäävät) luonnossa ja erityisesti silloin, kun sitä sovelletaan yhteiskunnallisiin kysymyksiin
• kuvailee edellisen sijaan eliöiden sopeutumisen viisautta (=taistelun välttäminen, yhteistyö, erikoistuminen) vallitseviin olosuhteisiin
• esittelee erilaisia eliöpopulaatioita, niiden tarinoita, olosuhteiden kehitystä, uhkia ja tulevaisuudennäkymiä

Ikipuut on ylistyslaulu puille, metsille ja niissä kasvavien lajien yhteistyölle. Kirjassa on monta tarinaa ihmisistä, jotka heräävät huomaamaan metsän, puiden ja luonnon ympärillään. Maapallon metsien ja puiden ekosysteemit elävät, kasvavat ja viestivät. Ihminen on osa, pieni osa maapallon ekosysteemiä ja kuitenkin luulee voivansa hallita ja hyödyntää maan muita elollisia mielensä mukaan. Lukukokemus liikutti, ahdisti, suututti ja sai haltioitumaan.

Kirjoista heränneitä kysymyksiä:

• mikä on koulun rooli ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden ymmärtämisessä?
• onko poliitikoilla riittävästi tietoa päätöstensä pohjaksi?
• mitä on kaupunkiluonto?
• omistajuus? omistajan/ihmisen käyttöoikeus vs. luonnon oikeudet?
• kaipuu vaivattomuuteen? ”Kun on kerran ostanut romaanin pyjamassa?”
• oikeudenmukaisuus? ”Maailma on täynnä eliöitä, joiden hyvinvointi täytyy asettaa jopa omien lajitovereitaan edelle.”
• ekoterrorismi, oikein vai väärin?
• miten viettää lomaa?

Lukupiiri ja varsinkin sen vetäminen oli minulle uusi juttu ja aluksi aika lailla jännitti. Ilmastoasiat ovat ahdistaneet, mutta lukupiirin keskusteluista on saanut uusia näkökulmia. Ajatusten vaihto kanssanne on tuntunut hyvältä. Päätimme, että jatkamme lukupiirin toimintaa.

4. kokoontuminen 4.4.2021

Marjo Heiskanen: Yhteen hiileen, ei ole missään tapauksessa vain nuortenkirja! Tämä kirja oli kaikkien suosikki! Se on selkeä perusteos ilmastonmuutoksesta ja sopii ihan joka kirjahyllyyn. Graafinen ulkoasu ja kuvat ovat havainnollisia, selkeitä ja tukevat hienosti tekstiä. Opettajille, vanhemmille, kaikille: kirja on oiva käsikirja ilmastonmuutoksen käsittelyyn!

Kerttu Kotakorpi: Suomen luonto 2100 antaa vakuuttavan ja perusteellisen selvityksen ilmastonmuutoksen vaikutuksista Suomen luontoon

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja on kaunis, eleetön, haikea kirja, joka yhteisen pohdinnan jälkeen tuntuu vielä vaikuttavammalta 

3. kokoontuminen 30.3.2021

Keskustelimme pitkään Hanna Nikkasen toimittamasta Hyvän sään aikana -kirjasta, joka on aikamoinen järkäle. Siinä on todella paljon kiinnostavaa ilmastoasiaa, mutta myös paljon sulateltavaa.

Äänikirjaa kuunnellessa ei voinut jäädä lukuja ja pienempiä yksityiskohtia muistelemaan ja fyysisenä kirjana se oli raskas pideltävä. Kaksipalstainen taitto pienehköllä fontilla tuntui myös raskaalta. Kaikki eivät olleet ennättäneet/jaksaneet kirjaa kokonaan lukea, vaan eipä haitannut, juttua riitti silti!

Huomasimme myös, että kirjan julkaisun 2017 jälkeen paljon uutta on tapahtunut ja tutkimus asiasta edennyt, mikä ilahdutti. Paljon kiinnostavia artikkeleita kirja kuitenkin tarjosi.

Maja Lunde; Sininen oli sujuvasti kirjoitettu ja liikkui kahden aikatason välillä. Tämä kahden ajan kuvaus ja niiden väliset yhteydet tekivät kirjasta kiinnostavan. Tarina herätti paljon ajatuksia nykypäivän tilasta, pakolaisuudesta ja toivosta/toivottomuudesta.

2. kokoontuminen 2.3.2021

Panu Pihkalan Mieli maassa? -kirjaa oli luettu eri tunteita poimien ja omiin tunteisiin peilaten, koska kirjahan on ”luetteloiva käsikirja” ilmastoon liittyvistä tunteista.

Puhuimme omista tunteistamme, valinnoistamme, ahdistuksesta, ratkaisuista, toiminnasta, suhtautumisesta ilmastonmuutokseen ja tulevaan. Jaoimme kiitollisuutta siitä, että voimme näin jakaa tunteitamme ja ajatuksiamme.

Miten vastata ilmastonmuutoksen epäilijöille tai kieltäjille, mietimme kaikki. Mitä tunteita on näiden denialistien asenteen takana? Miten vastata provosoitumatta?  

Kannattaa olla rakentava, yrittää miettiä vaihtoehtoja, vähän kerrallaan johdatella ystävällisesti asiaa eteenpäin, jos mahdollista. Ei aina helppoa. ”Luotan tieteeseen ja tutkijoihin, jotka ovat asiasta suurimmaksi osaksi yksimielisiä”, voi vastata, jos tarkkaa asiantuntemusta ja faktoja ei ole juuri silloin tarjolla.

Onko muita hyviä keinoja? (Oliko Petteri Taalaksen tarkoitus lausunnoillaan kosiskella niitä äkkiväärimpiä ilmastoepäilijöitä?)

Panu Pihkalan ajatuksia voi kuulla Sari Valton ohjelmassa ”Talvisuru, perhosilo ja muita ympäristötunteita”:

Kuuntele Yle Areenassa: http://areena.yle.fi/1-50289151 Ennätin kuunnella, suosittelen!

Ratkaisuja ravintovalintoihin etsitään Juuso Pekkisen ohjelmassa ”Näkymiä tulevaisuuden ruokaan”: Kuuntele Yle Areenassa: http://areena.yle.fi/1-50756619 

Kannattaa myös lukea Panu Pihkalan kirjan useista hyvistä liitteistä ”Miten puhua lapselle ilmastonmuutoksesta?”, kun näitä asioita lasten kanssa käsitellään.

Mikko Pelttarin lastenkirjaa ”Näkymätön myrsky” arvioitiin kohteliaasti ja ymmärtäväisesti. Asia on hyvä, kirjaa on luettava yhdessä ja siten asiasta voi syntyä hyvää keskustelua. 

Hieman mietitytti, miten lapset ottavat asian vastaan. Onko seikkailu? Onko liikaa asiaa? Sadun ja toden raja? 

1. tapaaminen 2.2.2021

Tutustumista ja lastenkirjojen esittelyä:

Laura Ertimo – Mari Ahokoivu: Ihme ilmat – miksi ilmasto muuttuu  Kuvakirjassa (sarjakuvamainen, luonnehti Matti) Lotta ja Kasper ihmettelevät ilmoja ja miettivät, mitä pitäisi tehdä. Mukana fossiilipahis-hahmo ja mehiläisen kaltainen hyvä hahmo. Kaikkien aikuistenkin pitäisi lukea tämä kirja. Siinä on vankkaa tietoa.

Pirjo Havia – Viktor Amoussou: Meren maha on kipeä  Tietosatukirjan aiheena on roskaaminen, joka on ongelma myös Afrikan länsirannikolla, Villa Caron maisemissa. Merinahkakilpikonnat käyvät rannalla munimassa ja yhdessä pohditaan, mitä muoville ja muulle roskalle pitäisi tehdä. Lajittelua, kierrätystä ja luonnon ja meren tilaa käsitellään myös laulujen ja leikkien avulla, kuten Kim-leikki roskilla: mikä roska puuttuu ja minne se lajitellaan? Positiivinen lukukokemus ja hieno kuvitus, kertoi Liisa.

Zoë Tucker: Rohkea tyttö ja jättiläiset Gretan kotimetsässä jättiläiset alkavat sekoilla, rymistelevät ja tuhoavat kasveja, rakentavat suuruuden tavoittelussaan yhä isompia taloja ja tehtaita. He ovat ajattelemattomia, eivät pahiksia. Eläimet ahdistuivat, kertovat Gretalle, joka pyytää lapset apuun ja lopuksi jättiläiset tulevat järkiinsä. Greta Thunbergista innoituksen saanut satukuvakirja, jossa on jännitystä ja osuva kuvitus. Hannelen mielestä oikein sopiva, kannustava ja toivoa antava kirja.

Tuula Korolainen: Sara ja kadonneet sateet Kirja kertoo todenmukaisesti 7-vuotiaasta afrikkalaistytöstä Sarasta, jonka kotikylää vaivaa kuivuus. Saran ja äidin on jätettävä kotikylä ja lähdettävä pitkälle ja näännyttävälle vaellukselle aavikon halki kohti kaupunkia. Matkalla katsellaan tähtiä ja äiti kertoo satuja. Vaikka äiti ja Sara pelastuvat, on kirja aika ahdistava kokemus, kuvaili Riitta. Kaipaisi jotain toimintaa ja keskustelua siitä, mitä asian hyväksi voisi tehdä.

Mato Valtonen: Jääkarhu Patrick ja operaatio Tassunjälki Ensimmäisenä ihastuttavat suuret ja upeat valokuvat Jäämeren eläimistä. Jääkarhu Patrick hermostuu jäätiköltä löytyviin muoviroskiin. Se ryhtyy napakettu Katyan kanssa selvittämään, mistä on kysymys. Matkan varrella käsitellään huhuja, tavataan arktisen alueen eläimiä, saadaan maapallon napojen välisen magnetismin avulla puheyhteys etelänavan Pin Queeniin, kuullaan mursun vitsejä ja tutustutaan Puffington Postiin, alueen sanomalehteen. Eläimet keksivät oman ratkaisunsa ja päättävät houkutella lapset mukaan pitämään huolta luonnosta. Kirjassa on monta tasoa sekä aikuisille että lapsille.